”Saamelaisten Suomessa kokemat vääryydet, esimerkiksi maaoikeuksien siirtäminen valtiolle, vesioikeuksien edelleen jatkuva kaventaminen, 1970-luvulle Suomessa jatkunut todennäköisesti rotuopillinen saamelaisia koskeva tutkimus (…) sekä koulukodeissa tapahtunut lasten kulttuurinen ja kielellinen pakkosuomalaistaminen, kulttuuri-identiteetin valjastaminen matkailumarkkinointiin sekä väestönsiirrot ovat pääosin selvittämättä.”
Ote Haatajan teoksesta s.251

Joskus ympäristö, jossa kirjaa lukee vaikuttaa ratkaisevasti lukukokemukseen. Reissuille mukaan otetut ja reissulla luetut kirjat linkittyvät jälkeen päin usein juuri siihen matkaan ja ympäristöön missä kirjaa on lukenut.

Normi arjessa iltaisin ennen nukkumaanmenoa luetut kirjat tai vaikkapa autossa työmatkalla kuunnellut jättävät muistijälkiä pikemminkin sisältö edellä, kuin lukuympäristönsä kautta.

Lukuympäristö oli määrävänä tekijänä siihen miten koin ja ymmärsin Antti Haatajan painavan, sanan laajassa merkityksessä, teoksen Pohjoinen: Jälkemme maailman laidalla. Luin kirjaa matkalla pohjoiseen, Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Pohjoinen ympäristö, kesäkuun yötön yö, siniseen autereeseen katkeamattomana jonona jatkunut tunturien ketju ja useat muut tekijät leimaavat Haatajan hienon teoksen herättämiä tuntemuksia.

Yhtenä esimerkkinä seuraavanlainen lukukokemukseen vaikuttanut muisto. Laskeudun kesäillassa Taivaskeron huipulta alas tunturiylänköä suuntana Rihmakurun kota ja leiripaikka. Jostain läheltä kuuluu Kapustarinnan kaihoisasti mollissa soiva ”tjyyh” ja kun katson ympärilleni näen tunturin laella kahden poron, mahdollisesti vaatimen ja vasan silhuetin. Tämä muistikuva ja vastaavanlaiset luontokokemukset leirinuotion luokse tuttavallisesti tervehtimään tulevien kuukkeleiden ja tunturikoivikossa nauraa räkättävän riekon kanssa määrittävät Antti Haatajan teoksen lukukokemustani ratkaisevasti. Luonnon merkitystä omassa elämässäni tuli Haatajan teoksen äärellä pohdittua paljon.

”Suuret nisäkkäät, kuten suurpedot ja hirvi, metsästettiin koko Suomenniemeltä lähes täydelliseen sukupuuttoon vain sata vuotta sitten. Saamenmaa säilyi >>villinä>> kaikkein kauimmin. 1960-luvulta lähtien moottorikelkka, tapporaha ja petoviha mahdollistivat suurpetojen lähes täydellisen hävittämisen myös Lapista.”
Ote Haatajan teoksesta s.137

Vaellukselle en sentään tätä lähes kilon painoista kirjaa ottanut, vaan luin sitä junassa matkalla pohjoiseen ja Pallas-Yllästunturin kansallispuiston kainalossa Jerisjärven rannalla sijainneella mökillä. Pohjoinen on tärkeä kirja ja toivoisin sen kuluvan useiden, varsinkin päättävissä toimissa työskentelevien ihmisten käsissä. Ja toki kaikkien niiden joille pohjoinen luonto ja luonto ylipäänsä on tärkeä. Kirja pakotti ajattelemaan ja vahvisti jo ennalta tärkeinä pitämiäni asioita. Luonto ei ole meille ihmisille mitään velkaa, mutta me olemme sille paljon. Koen, että luonto on kokonaisuudessaan lahjaa ja se säilyttää rikkautensa vain, jos kohtelemme sitä lahjana. Luonto osaa pitää kyllä itsestään huolen, jos jätämme sen rauhaan.

Voiko siis luonnon taloudellinen hyödyntäminen olla tasapainossa luonnon kestävän käytön, lajien monimuotoisuuden ylläpitämisen ja ekologisen muistin säilyttäminen kanssa?

”Sanaan >>ikiaikainen>> liittyy viittaus siihen, että tapahtuma on jatkunut kauan niin, että sen alkua ei enää tunneta. Se on mahdollista vain, mikäli meitä edeltäneiden sukupolvien lohenpyynti on ollut kohtuullista. Joka ainoan sukupolven kohdalla. Myös tulevaisuudessa.”
Ote Haatajan teoksesta s.92

Retkelläni pohjoiseen en nähnyt tunturipöllöä, enkä ahmaa saatika naalia, joista Haataja teoksessaan paljon kirjoittaa, mutta uskomattoman kauniin luonnon näin ja koin, kuulin Saamen kieltä (pohjoissaamea luultavammin), juttelin vaelluksellani niitä näitä paikallisen poromiehen kanssa Monttelimajassa ruokaa trangialla tehdessäni ja näin kymmeniä poroja sekä paliskuntien välisiä poroaitoja. Tämä jo iäkäs poromies kertoi kuinka vaeltajien irtipäästämät koirat hajottavat porotokkia ja mitätöivät joskus jopa kahden viikon työn. Poromies kertoi myös, kuinka kansallispuiston metsäkanalintukanta kärsii luonnossa vapaana liikkuvien koirien takia. Hän puhui oman ammattinsa näkökulmasta. Hän ajoi paikalle mönkijällä, jota eräs Monttelinmajaa kurkkaamaan tullut vaeltaja ihmetteli ja pohti ääneen, että keillä kaikilla on lupa ajaa Kansallispuistossa mönkijällä. Metsähallituksen työntekijäksi tämä poromies ei itseään ilmoittanut, eikä porotalouden negatiivisista puolista juttua iskenyt.

”Metsähallitus Metsätalous Oy hakkaa Suomen metsiä. Se ilmoittaa tunnusluvuikseen 300 miljoona euroa liikevaihtoa ja 6 miljoonaa kuutiota myytyä puuta vuosittain. Metsähallituksen Luontopalvelut vastaa esimerkiksi kansallispuistojen retkeilyrakenteista, erämaa-alueista, lajien suojelusta – esimerkiksi naalin, maakotkan, merikotkan… (…) Metsähallituksen luontopalveluiden tehtäviin kuuluvat esimerkiksi näiden eläinten kannanseuranta ja tieteellisen perustutkimusaineiston kerääminen. Metsähallitus on tavallaan kaksipäinen mörkö, jonka toinen pää pirstoo elinympäristöjä ja toinen suojelee ja tutkii niitä. Metsähallituksen Luontopalvelut on huomattavasti Metsähallituksen liikelaitosta pienempi yksikkö.”
Ote Haatajan teoksesta s.217-218

Haatajan kirjasta on moneksi. Se on täynnä toinen toistaan hienompia kuvia. >>Pohjoiseen erikoistuneen valokuvaajan ammattitauteja ovat kameran takapaneeliin paleltunut nenänpää ja ohikiitävien maagisten hetkien korventama sydän>>. Se on myös aiheensa ja pohjoisen luonnon hyvin tuntevan ja tuosta luonnosta erittäin huolissaan olevan henkilön eräänlainen pamfletti. Haataja kirjoittaa esimerkiksi saamelaiskysymyksestä, alkuperäiskansojen oikeuksista ja kohtelusta, siitä kenellä on oikeus saamenmaahan sekä pohjoisten luonnonvarojen kestämättömästä hyödyntämisestä ja lajien katoamisen coktailista.

Haatajan teos myös kuvailee laajoin kaarin luontoa, sen tapahtumia ja yksilöä tuon luonnon keskellä. >>Katsoin ylleni, ja valkoisina toteemeina kohti taivasta kurkottavat taigametsän korkeat kuuset kutittivat ensimmäisiä tuikkivia tähtiä. Riisuin hanskan kädestäni ja nostin sormeni taivaalle. Asetin ne Otavan kahden kärkitähden päälle. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi askelta siirsin sormiani taivaalla. Pohjantähti. Pohjoinen>>.

Ja ennen kaikkea Pohjoinen kertoo tarinaa eläimistä ja luonnosta. Eläimistä joista tuo huippusaalistajista julmin – ihminen, ei osaa pitää huolta, vaan haluaa pikemminkin hyötyä ja vihassaan tappaa. Luonnosta, joka on katsojalleen kaunis, mutta jonka edelle taloudellinen hyöty valitettavan usein karkaa.

”Naali ja tunturipöllö ovat näkyvimmät Saamenmaan sukupuuton airuet, mutta muut eläimet taustalla säestävät sukupuuton konserttoa: tunturipeura ja metsäpeura on jo tapettu sukupuuttoon ja tunturikiuru on kadonnut Suomesta sen talvehtimisalueilla tapahtuneiden ihmisen aiheuttaman elinympäristön muokkaamisen seurauksena… Ilmastonmuutoksen lisäksi me ihmiset tuhoamme eläinlajeja monin tavoin. Maankäytön muutoksen, ekosysteemin maantieteellinen pirstaloituminen, metsästys, vieraslajit ja saastuminen uhkaavat globaalilla sukupuutolla 25:stä % nisäkäslajeja ja 13:a % lintulajeista… Ratsastamme kuudennen massiivisen sukupuuton aallonharjalla.”
Ote Haatajan teoksesta s. 112

• Teos: Pohjoinen – Jälkemme maailman laidalla
• Kirjailija: Antti Haataja https://www.anttihaataja.fi/
• Kustantaja: Tammi
• Julkaistu: 2018
• Sivumäärä: 303
• Mistä kirja: Kirjastolaina

Kuvat Haatajan teoksesta.

Helmet lukuhaasteessa 2019 soveltuu esimerkiksi kohtiin 22, 36 ja 39.