Petri Tamminen: Piiloutujan maa

Kuka meistä ei olisi joskus piiloon kaivannut. Kuka minnekin ja mitä milloinkin. Verottajaa, pomoa, puolisoa, ikääntymistä, ajatuksiaan, vastuuta, aikuisuutta, hallitsematonta pelkoa, virusta…

En kiellä, ettenkö viime viikkoina piiloon olisi kaivannut. Kenties enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Piiloon maailman sekopäisyyttä ja elämän arvaamattomuutta. Piiloon sellaista, jota nähdä ei voi, mutta joka on vaarallinen ja voi viedä hengen. Hiljaista herättäjää, jota on maailmassa 5 grammaa.

Pohjanmaan mökille olen kaivannut. Kauas asutuskeskuksista, lakeuksia tuijottamaan ja siellä lakeudella rapistuvaa latoa. En liene yksin näissä aatoksissani ja näihin pohdintoihin ja tunnetiloihin kuluneina (suljetun Suomen ja suljetun maailman), viikkoina on parhaiten minulle sopinut erityisesti lukeminen – tärkein eskapismin muoto, sanat jotka vievät hetkeksi muualle.

Petri Tammisen Piiloutujan maa on lämmittänyt kirjahyllyjäni (ne ovat vuosin varrella vaihtuneet, eläneet, kasvaneet) vuodesta 2004 asti. Tämä selvisi, kun löysin kirjan välistä haalistuneen kuitin, josta erotin tarkkaan sitä tihrustettuani päivämäärän 5.12.2004 ja osoitteen, Suomalainen kirjakauppa, Kauppakatu 5-9, Lohja. Kodit ovat vaihtuneet, ihmissuhteet muuttuneet, mutta Piiloutujan maa on kulkenut mukana.

Kaverini kehui Piiloutujan maata minulle jo kesällä 2003, kun tutkin hänen isänsä kirjahyllyä ja selailin Tammisen pientä kirjasta. Olen odottanut nyt hyvän tovin, että tulisi oikea hetki aloittaa ja lukea tämä. Olen vienyt Piiloutujan maan välillä mökille, ”mökkikirjastoon” ja tuonut sen sieltä sitten takaisin. Olen lukenut tässä odottamisen aikana puolenkymmentä Tammisen teosta, joista kaikista olen poikkeuksetta pitänyt, mutta Piiloutujan maahan en ole jostain syystä tarttunut. Korona-kriisin puhjettua katsoin oikean ajan vihdoin koittaneen.

”Sairaala muistuttaa meille, että kaikelta ei voi piiloutua, että kärsimyksellä on valta riistää meidät salatuimmastakin kätköstä lamppujen loisteeseen”  

 Petri Tamminen, tarinassa laitos s.36

Piiloutujan maassa hakeudutaan piiloihin, henkisiin ja fyysisiin. Kirja koostuu 42 lyhyestä tarinasta, joissa piiloja etsitään ja löydetään hyvin kirjavista ja mielikuvituksellisista paikoista. Piiloja kuvaillaan, niiden merkitystä pohditaan. Piiloja löydetään vintiltä, teollisuusalueelta, kalamajasta, metsästä, lentoasemalta, pyöröpaalien takaa, kirjastosta, museosta, peräkamarista, hiekkakuopasta, ihmisjoukoista, antikvariaatista, hotellista, kirjoista ja äidin sylistä vain muutamia mainitakseni. Kirjaa lukiessa huomaa pian, että kaikki Tammisen teoksen esittelemät piilot eivät tässä poikkeusajassa enää päde, ne ovat menettäneet otteensa, perusta on murentunut niiden alta. Emme voi piiloutua kirjan tarkoittamassa merkityksessä nyt ihmisjoukkoon, lentoasemille, kirjastoihin, museoihin… Vaan eipä kirjailija Tamminen ole tainnut pandemia mielessään näitä piilojaan keksiä ja niistä kirjoittaa. Tosin jotkut piilot ”toimivat” yhä ja niistä huomasin lukevan mielelläni:

”Jokainen on joskus vaivihkaa poistunut alakerran hälystä ja noussut portaita taivaaseen, vinttipiilon hiljaisuuteen. Sinne ihmisten äänet kuuluvat raukeina. Sinne maailman kohu kantautuu vaimeana kuin toisesta ajasta, sellaisesta josta selvittiin jo.”   

Petri Tamminen tarinassa vintti s.7-8

Piiloista lukiessani mieleen nousi aika ajoin Veikko Huovinen ja hänen kertomuksensa ja Piiloutujan maan loppupuolella Huovisen nostaa esiin myös Tamminen tarinassaan esikuvat sivulla 104:

”Sisäsyntyisiä piiloutujia tapaa vain kirjoissa. Meillä heitä on kuvannut Veikko Huovinen. Huovinen edustaa kertojatyyppiä, joka piilottaa henkilöitään rohkeasti ja ihmettelemättä.”

Tamminen on epäilemättä Huovisensa lukenut ja vaivattomasti voin kuvitella Tammisen Piiloutujan maata kirjoittaessaan inspiroituneen Huovisen teoksista kuten Hamsterit (1957), joka sivumennen sanoen tarjoaa oivallista tarttumapintaa korona-ajan hamstrausvimmaan* ja Havukka-ahon ajattelija (1952). Kirjailija ja kirjallisuudentutkija Tero Liukkonen nostaa vuonna 1997 julkaistussa Huovis-tutkielmassaan Veikko Huovinen – Kertoja, veitikka, toisinajattelija Huovisen koko tuotannon kantaviksi aiheiksi kaksi tekijää, joista toista hän nimittää suojan motiiviksi. Liukkonen viittaa teoksessaan Huovisen luomaan ikoniseen Konsta Pylkkäseen ja tämän korpifilosofin tarpeeseen suojautua atomipommilta Havukka-ahon ajattelijassa. Konsta Pylkkänen suunnittelee rakentavansa Huuhkajavuoren luolaan atomisuojan, jonka varustaisi tarvittaessa niin hyvin, että siellä voisi asua, vaikka vuodenkin. Tätä atomisuojan kehittelyä Huovinen jatkaa Konstan Pylkkerö (1961) -kokoelmassa, jonka kertomuksessa Korean sodan seurauksia Konsta ja hänen kaverinsa Anselmi rakentavat luolaan suojan, kun maailmanpoliittinen tilanne näyttäytyy uhkaavalta, Liukkonen kirjoittaa.

Piiloutujan maa on helmi. En ole kyvykäs sanomaan, että kadotettu sellainen, mutta minulle lukijana se tuotti juuri sen tunteen (toteutti sen tarpeen), jota siihen tarttuessani kaipasin: päästä piiloon. Kirjat ovat parhaita piilopaikkoja, turvallisia tarvittaessa. Kullakin on oman piilonsa, piilopaikkansa. Ne voivat olla konkreettisia, kuten mökki tai lapsuudenkoti. Tai abstrakteja, kuten muistot, valokuvien kautta avautuva portti lapsuuden kesiin. Tamminen on viisas kertoja, älykäskin. Ne eivät tässä tapauksessa sulje toisiaan pois. Tamminen näkee tarkasti ja hän on parhaimmillaan todella hauska. Tuntuu siltä että lausetta kirjoittaessaan Tamminen on tarkastanut kaikki mahdolliset paikat ja reitit mihin se lause voi viedä ja siksi osaa kirjoittaa lauseen täydelliseksi. Todella usein hän siinä onnistuu. Ja silti niihin lauseisiin on jätetty tilaa lukijalle, lukijan niihin astua ja ne sanat ja lauseet täyttää ja elää omalla tavallaan läpi.

Olen löytänyt kuluneen korona-kuukauden aikana itselleni uuden piilon. Kotimme läheltä löytyvän metsäsaarekkeen, joka on nimetty sympaattisesti mäyrämetsäksi. Kun siellä juoksen tai kävelen alkuillasta jylhien, vanhojen mäntyjen seassa ja kuuntelen lintujen ilmaista kevätkonserttia, jollain tavalla olen päässyt hetkeksi piiloon, piiloon uutiskuvia taivaisiin kurottelevista tartunta- ja kuolinpylväistä. Metsäsaarekkeista kirjoittaa myös Tamminen:

”Salaperäisintä suomalaista piilomaisemaa ovat peltojen metsäsaarekkeet. Tehomaatalouskin saattaa unohtaa sellaisen koskemattomaksi. Lahopuut makaavat rehevien saniaisten seassa. Päivänvalon pitkät viirut kulkevat sammalmatolla. Kun metsäsaarekkeen hämystä ja kirkon viileydestä astuu pellonreunan kirkkauteen, tuntuu kuin syntyisi tai niin kuin seisoisi toipilaana sairaalan ovilla.”

Petri Tamminen tarinassa piiloutujan suomi s.122

  • Kirjailija: Petri Tamminen
  • Teos: Piiloutujan maa
  • Kustantaja: Otava
  • Julkaisuvuosi: 2002
  • Sivumäärä: 127

* Veikko Huovisen teoksista löytyy useita teemoja jotka resonoivat edelleen nykyhetkessä (korona-ajassa) sieltä kaukaa vuosien takaa. Hamstraamisesta ollaan puhuttu viime viikkoina julkisessa keskustelussa paljon. Siihen asiaan löytää kaikupohjaa Huovisen Hamstereista. Ärhäkästä viruksesta, joka leviää ihmiseltä toiselle ja maasta toiseen Huovinen on kynäillyt kirjan nimeltä Lentsu (1978).

Advertisement

Yksi kommentti artikkeliin ”Petri Tamminen: Piiloutujan maa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s