Kun Pirkka-Pekka Petelius pyysi viime syksynä saamelaisilta anteeksi 1980- ja 90-luvuilla esitettyjen tv-sarjojen saamelaisia loukkaavia sketsejään somekansalta petti peräventtiili. Paljon oli niitä, jotka kummastelivat Peteliuksen anteeksipyyntöä ja niitä jotka pitivät sitä naurettavana. Nyt oltiin ylitetty jokin raja. Pyytää nyt vanhoja anteeksi. Oli toki myös niitä, jotka ymmärsivät Peteliusta. Niitä, jotka kokivat että ihminen voi kasvaa, ja että on ihan ymmärrettävää katua tekojaan, kun ymmärrystä ja kenties viisauttakin karttuu iän myötä.

Kun vuoden 1988 syksyllä aloitin peruskoulun ensimmäisen luokan, eräs luokkatoverini asteli muutamien muiden äitiensä kyljissä jännitystä nyyhkivien luokkatovereiden ohitse leppoisasti lauleskellen ”nunnuka nunnuka lailaa lailaa”. Oliko siinä jotain pahaa? Tiesikö tämä seisemänvuotias esittävänsä räikeän stereotyyppistä kuvaa erään suomalaisen vähemmistön ihmisistä? No ei tiennyt ja juuri tämä on tässä ongelma.

Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan esittämien saamelaishahmojen ”läpät” olivat puhkaisseet laajan kansankerroksen. Vuonna 1988 ei meidän olohuoneen puupaneloidusta televisiosta montaa kanavaa näkynyt. Kai se oli silloin ihan ok, että lapset katselivat Peteliuksen ja Kallialan esittämää viihdettä. Hymyhuulia ja Pulttiboissia muistan katselleeni itsekin, olinhan jo ainakin 7 vuotta. En tiedä näyttäisinkö vastaavaa huumoria omille lapsilleni, mutta kenties ajan henki oli sellainen, että ei sitä niin mietitty mitä sieltä televisiosta tulee ja saako niitä lapset katsella. Toisaalta mietitäänkö tänä päivänä yhtään sen enempää?

Niin minkälaista viihdettä? Aake Kallialan Helsingin Sanomiin kesällä (25.7.20) antaman haastattelun mukaan tuo viihde ei aina täysin validia kamaa ollut. Pari lainausta HS:n jutusta: ”no okei…, ehkä se laatu ei ollut ihan parasta aina.”, ”Osahan on ihan täyttä paskaa.” Tätä ajoittaista paskaa me ensimmäiselle luokalle astelleet ihmistaimet katselimme ja siinä sivussa opimme, että lapinäijät ovat tietynlaisia. Tästä esimerkistä tuli monelle normi.

Jaana Kannisen ja Kukka Rannan Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta -teoksen soisin lukevan kaikkien niiden, jotka pitivät Peteliuksen anteeksipyyntöä turhana. Etenkin Kannisen kirjoittama luku Kalmistojen kaivelua ja kallonmittausta tai Kukka Rannan kirjoittama Kaukana kotoa kuvaavat kylmäävästi saamelaisten aivan lähihistoriassamme kohtaamaa kyykyttämistä. Jos anteeksipyyntö oli mielestäsi liioittelua, suosittelen lukemaan edellä mainitut luvut. Vastatuuleen julkaistiin lokakuussa 2019. Peteliuksen anteeksipyyntö aiheutti usean sosiaalisen median kaikentietävän kuoron jäsenen mielissä kuohuntaa vastaavasti marraskuun lopussa. Ylen uutinen Peteliuksen anteeksipyynnöstä on julkaistu 21.11.2019.

Kenties Petelius oli lukenut Jaana Kannisen ja Kukka Rannan teoksen. Kenties hän oli tutustunut Vastatuuleen kirjassa esiintyvään sisäministeri Maria Ohisalon avustaja Petra Laitiin, joka on Suomen saamelaiset ry.n puheenjohtaja ja aktivisti Ellos Deatnu -ryhmässä. Ehkä, en tiedä. Tämä on vain heikko oletus. Mutta jos näin on käynyt, tarjoaisi tämä oivan esimerkin siitä, että tutustumalla ihmiseen, joka edustaa jotain muuta – tässä tapauksessa valtavirrasta poikkeavaa, suomalaisen vähemmistön edustajaa – ennakkokäsitykset tuosta ihmisestä ja siitä mitä hän edustaa saattavat muuttua ja omat menneisyyden ajatusmallit ja teot näyttäytyä uudessa valossa. Tämä on tietenkin omaa tulkintaani, mutta en pidä mahdottomana sitä, että näin olisi voinut käydä.

”Vielä 1950-luvulla saamelaislapset lukivat oppikirjasta, kuinka pieni keltanaamainen lappalainen oli osa sukupuuttoon kuolevaa kansaa. 1960-luvulla maantiedon oppikirjassa puolestaan kerrottiin, että lappalaisia on vähän ja että he elävät poronhoidosta. Kirjassa oli vanhan saamelaisen miehen kuva, ja kuvatekstissä luki, että lappalaisilla on korkeat poskipäät ja vinot silmät. Vieressä koreili Miss suomi ja Universumi Armi Kuusela; kuvan yhteydessä todettiin, kuinka suomalaiset ovat vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä.”

Ote luvusta Kaukana kotoa s.149

Minulle Vastatuuleen oli joukko mieltä kuohuttavia oppitunteja, joiden parissa koin kiinnostusta, alakuloa, hämmennystä ja monia muita tunteita. Joidenkin oppituntien parissa kylmäsi ja ahdisti, toisten parissa vitutti. Moni oppitunnin hetki oli läpeensä kiehtova ja aiempia käsityksiäni saamelaisista ja saamelaisuudesta avartava. Oppitunteja piti Kukka Ranta ja Jaana Kanninen, jotka olivat tehneet työnsä ehdottomasti hyvin. Apunaan heillä oli johdannon tekstiä mukaillen ”saamelaisten tuottamaa tietoa aina, kun se on ollut mahdollista.” Muodostuuko tämä ongelmaksi? Varmasti, jos niin sen haluaa tekevän. Kukka Ranta ja Jaana Kanninen eivät ole itse saamelaisia. He antavat teoksessaan äänen saamelaisille. Muutama vuosi sitten luin äitinsä puolelta saamelaisen professori Veli-Pekka Lehtolan teoksen Saamelaiskiista – Sortaako suomi alkuperäiskansaa? (2015). Koin saavani perusteltua tietoa saamelaiskiistasta. Kumpi tässä oli painavampi kriteeri, se että kirjoittaja on saamelainen vai se, että hän on professori? Itse haluan lukea ja kuulla alkuperäiskansan menneisyydestä, nykyhetkestä, tavoista, kielestä, kulttuurista yms. mieluusti juuri tuon alkuperäiskansan edustajalta. Toki tiedostaen, että minä en ole oikea henkilö kertomaan, kuka on saamelainen. Tähän kysymykseen tarjoaa näkökulmia Vastatuuleen -teoksessa Kukka Rannan kirjoittama luku Mitä on saamelaisuus? Kuka saa siis kutsua itseään saamelaiseksi ja millä perustein?

Saamelaiskäräjälakia jos haluaa vilkaista, se löytyy linkin takaa: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1995/19950974#L1P3

Tämän voi ajatella myös näin: Osaako joku muu kuin suomalainen kertoa suomalaiselle paremmin miten se suomalainen elää, mikä on heille tärkeää, miten he kokevat historiansa, miten he suomalaisuutensa määrittelevät, miten he pukeutuvat (näitä kysymyksiä voi esittää lukuisia)? On toki tarpeellista, että joku ulkopuolinen, siitä kulttuurista mistä kirjoittaa täysin irrallaan oleva henkilö esittää näkökulmia tarkkailtavasta kohteesta. Näin antropologit ymmärtääkseni toimivat. Katsovat ulkopuolelta kohdettaan. Mutta osaako ruotsalainen kertoa paremmin millainen on suomalainen? Tai miten suomalaisen kuuluisi elää? Tai kuka saa kutsua itseään suomalaiseksi? Antropologeilla on ennakko-oletuksensa ja esiymmärryksensä, niin kuin meillä ihmisillä on. Mieli täysin tyhjänä tauluna ketään ei voi katsoa. Siksi minullakin mielen pohjalla on lauleskellut vuosikymmeniä parivaljakko Kalliala & Petelius. Aivan varmasti olen ainoa.

Opetan yläkoulussa uskontoa- ja historiaa. Molemmissa aineissa pystyn vaivatta nostamaan opetuksessa esiin perustietoa saamelaisista. Se, että teenkö sitä tarpeeksi on hyvä kysymys. Välillä tuntuu, että en. Saamelaisten kansallispäivänä aamunavausvuorossa oleva opettaja saattaa pitää informatiivisen selonteon saamelaisista. Niin on käynyt ehkä pari kertaa vajaan kymmenen vuoden aikana. Kun kysyn maailmanuskontojen kurssilla, yleensä siis 7.-luokkalaisilta, mikä on ainoa Euroopan unionin alueella asuva virallinen alkuperäiskansa, ei kovin moni käsi nouse ylös. Jos jatkan ja kysyn, mitä vähemmistökieliä Suomessa on, niin osaavatko vastata, että inarinsaame, koltansaame ja pohjoissaame? Ehkä olen tässä nyt epäreilu, sillä kuinka moni aikuinen osaa vastata samaan kysymykseen oikein?

Yhteiskuntaopin opettajia OPS velvoittaa kertomaan suomalaisista vähemmistöistä. Tässä yhteydessä he soittavat kenties Ailu Vallea ja kertovat vaikkapa Niillas Holmbergista, ehkä jopa Suohpanterrorista. Helposti saamelaisuuden laajempi käsittely jää vähäiseksi sen perinteisen syyn takia: on niin paljon asioita, mitä pitäisi käsitellä, että ei vaan yksinkertaisesti ehdi. Itse olen tähän samaan sortunut ja ikään kuin omantunnon kolkuttamista vaientaakseni soittanut, olevinaan asiantuntevasti, muutamia kertoja oppilaille ASA:n Suomi takaisin saamelaisille -kappaletta:

”kansaa koitettu sulauttaa tappamalla
venäläisen, ruotsalaisen, tanskalaisen tapparalla!”

Vastatuuleen teoksen luettuani koen, että tiedän nyt enemmän saamelaisista ja saamelaisuudesta. Edelleen tietoni on vajavaista. Minun on kuitenkin entistä vaikeampi pitää Peteliuksen anteeksipyyntöä turhana. Vaikea minun on myöskään asettua puoltamaan esimerkiksi Jouni Kitin, joka kirjoitti pääosin erittäin kriittisen arvion Kannisen ja Rannan teoksesta tai kansanedustaja Mikko Kärnän näkökantoja saamelaisuudesta. Kysymys saamelaisuuden määritelmästä ja oikeuksista on kaikkea muuta kuin helposti ratkaistavissa. Kukka Rannan ja Jaana Kannisen Vastatuuleen pyrkii paikkaamaan sitä valtavaa aukkoa, joka minun kaltaisillani kantasuomalaisilla on. Voi olla hyvinkin niin, että me emme tiedä saamelaisista juuri mitään. Sen verran uskon itse tietäväni, että Suomen valtion olisi korkea aika vihdoin vahvistaa YK:n kansainvälisen työjärjestö ILO:n sopimus nro 169 alkuperäiskansojen ja heimokansojen oikeuksista.

”Helsingin yliopiston anatomian laitoksen assistentti Pauli Kajanoja mittasi saamelaisten kalloja vielä 1970-luvulla välineillä, jotka ovat peräisin 1920-luvun fyysisen antropologian tutkimuksista”

Ote luvusta Kalmistojen kaivelua ja kallonmittausta

s. 139 ja kuvaliite