Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Muistan pimeyden laskeutuneen Delhin saasteiden sumentaman illan ylle, muistan kakofonian Šivalle omistetussa temppelissä, kun tanssin herraa heräteltiin kymmenin kelloin, muistan ihmispaljouden ja muistan yhdet kasvot – hijran kasvot.

Kun aloitin lukemaan, sanan mukaisesti äärimmäistä Arundhati Royn toista romaania Äärimmäisen onnen ministeriö ja pääsin kohtaan jossa kerrottiin Anjumin, yhden teoksen päähenkilöistä ensivierailusta Punaiseen linnakkeeseen, muistin illan Delhissä yli 13 vuotta sitten. Kun Roy kirjoittaa turisteista hijroja ihmettelemässä ja kuvaamassa, tunnistan itseni:

”Ulkomaiset turistit taas töllistelivät hijroja – erityisesti Anjumia. Nuori hippimies, jolla oli läpitunkeva katse ja hapsottava jeesus-parta, katseli häntä ihaillen (…) ”Olette todeella kaunis”, mies sanoi. ”Kuva? Saanko ottaa?” Se oli ensimmäinen kerta, kun hänestä haluttiin ottaa kuva. (…) Valokuvaa hän ei nähnyt koskaan, mutta se oli jonkun alku, se kuva. Missä se oli nyt?”

Hän voisi olla Anjum ja minä jeesus-partainen nuori hippimies.

Yli kymmenen vuoden takainen matkani Intiaan vaikutti voimakkaasti siihen minkälainen Äärimmäisen onnen ministeriön lukukokemuksesta muodostui. Elin Delhin kaduilla ja turistikohteissa, hindu-temppeleissä, Jantar Mantarin aukiolla, Connaught place:ssa ja Jama Masjid moskeijassa ja monissa muissa paikoissa, johon Anjum ja kirjailija Roy minut kuljetti. Tuolloin, yli vuosikymmen sitten en tiennyt paljoakaan hijroista, en hindunationalismista, Kashmirin konfliktista tai BJB-puolueesta. Olin opintomatkalla ja kun on kyseessä Intia, se opintomatka ei pääty koskaan.

Äärimmäisen onnen ministeriö ei ole helppo teos. Se ei voi olla, eikä sen pitäisi sitä ollakaan. Intia ei ole millään ihmiselle käsitettävällä tavalla helppo maa, ”maanosa” tai todellisuus. Intian menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta, uskallan myös tulevaisuuden kohdalla näin sanoa, ei voi kuvata helpoksi. Ei se ole myöskään vaikea, se on Intialle aivan liian mieto sana, vaan se on kohtuuton, kaoottinen, ylivoimainen, vainoharhainen ja lopulta, sana joka sitä parhaiten kai kuvaa – äärimmäinen.

Olin monta kertaa luovuttamassa tämän teoksen kohdalla. Se vaati liikaa, se ahdisti liikaa, se sai tuntemaan itsensä niin käsittämättömän etuoikeutetuksi että harvoin, jos koskaan. Äärimmäisen onnen ministeriö sai tuntemaan myös omat pohjatietoni totaalisen puutteellisiksi niin Intian menneisyydestä kuin nykyhetkestä ja etenkin Kashmirin konfliktista. Olin kaivamassa esiin vuosikymmenen takaista uskontotieteen esseetä hindunationalismista, ikään kuin se minulle tarjoaisi oikeat avaimet Royn moniulotteisen romaanin ymmärtämiselle tai kertoisi mitään riittävää Intian historiasta ja nykyhetkestä.

Äärimmäisen onnen ministeriö on kuin Intia, jota kuvaa kaaos, ahdistavuus, absurdius ja niin valtava epäoikeudenmukaisuus, että en sitä kykene täältä suomi-perspektiivistä millään muotoa ymmärtämään. Samalla Intia on kuitenkin kaunis, mieletön, värikäs, kiehtova, mystinen – kaikkien superlatiivien maa.

Äärimmäisen onnen ministeriön kirjavaan ja laajaan henkilögalleriaan kuuluu intersukupuolisen Anjumin, Delhin kuuluisimman hijran lisäksi muun muassa Tilo (S. Tilottama), jonka koin eräänlaisena kirjailijan omakuvana, sekä häneen, kaikki omalla tavallaan, rakastuneet miehet Musa, Naga ja ”Garson Hobart”. Näiden lisäksi voidaan mainita Saddam Hussain, Neiti Jebeen II, Tohtori Azad Bhartiya, Majuri Amrik Singh ja yhtä lailla myös Delhi, Kashmir ja ylipäänsä Intia. Erikseen täytyy nostaa esille myös hautausmaa jonne Anjum keski-ikäisenä erään pettymyksen jälkeen muuttaa, ja josta muodostuu täysihoitola Jannat – ihmisten ja eläinten, sorrettujen ja kärsineiden lumoava sirkus, utopia Intiasta, jossa jokainen, riippumatta sukupuolesta, uskonnosta, kotimaasta, ihonväristä tai rakkauden kohteestaan, saa elää rauhassa, toisista välittäen ja toisiaan ymmärtäen.

Mitään selvää juonta kirjasta ei ehkä kannata etsiä. Se on täynnä pieniä ja suuria tarinoita, Intian historiaa, kuolemaa, terrorismia, kiihko-nationalismia, korruptiota ja rasismia. Se on täynnä Intiaa ja kaiken kamaluuden, kärsimyksen ja hulluuden reunoilta löytää myös rakkautta ja toivoa. Merkittävässä roolissa on Kashmirin konflikti, se epäoikeudenmukaisuuden päättymätön kierre, jossa ”oikean” totuuden julistaja ja sen määrittelijä saa murhata ja raiskata ne jotka ajattelevat toisin. Äärimmäisen onnen ministeriö on ennen kaikkea poliittinen teos. Arundhati Royn aktivismi säteilee sen sivuilta vakuuttavasti.

Arundhati Royn toinen romaani on kuitenkin paikoitellen kivuliaan täysi teos. Sen sisältö on niin runsasta, että lukuprojektini sen parissa kesti kuukausia. Aloitin lukemaan ministeriötä loppuvuodesta 2019. Luin teosta fyysisenä kappaleena ja kuuntelin sitä myös äänikirjana. Välillä kun kuuntelu tuntui raskaalta ja olin pudonnut kärryiltä tartuin kirjaan ja yritin päästä ”perinteisin keinoin” taas sisälle kirjan moniulotteiseen maailmaan. Halusin ehdottomasti saada kirjan luetuksi ja onneksi sinnittelin. Äärimmäisen onnen ministeriö on tärkeä kirja, kirja joka ei päästä lukijaansa helpolla ja joka lyö keskiluokkaista turvattua elämää viettävää lukijaansa monta kertaa päin kasvoja. Kirja pakottaa ottamaan selvää. Sitä on vaikea jättää olan kohautuksella taakseen. Keitä ovat hijrat? Entä paariat? Mikä on chamari? Keitä dalitit ovat? Kirjan luettavuutta voi toki helpottaa hieman, jos tietää entuudestaan jotain Intiasta – maailman suurimmasta demokratiasta, joka kätkee sisäänsä ihmiskunnan räikeimmän sortokoneiston – kastijärjestelmän, joka kiellettiin vuonna 1950 Intian perustuslaissa, mutta joka edelleen vaikuttaa maassa, jossa pelkästään kastien (varnojen) ulkopuolelle kuuluvia daliteja on arviolta 250 miljoonaa.

Se että on käynyt Intiassa, lukenut sen historiaa, opiskellut hindulaisuuden perusteita, ottanut selvää hindunationalismista ja sen voimakkaasta kasvusta viime vuosien Intiassa, eivät kuitenkaan vielä takaa, että Äärimmäisen onnen ministeriö olisi helposti selätettävissä. Kuten aiemmin jo mainitsin, oma tietämykseni Intiasta paljastui kovin heiveröiseksi. Tätä Äärimmäisen onnen ministeriö alleviivasi minulle useaan otteeseen. Kenties palaan tähän käsittämättömään teokseen myöhemmin uudestaan, sillä Intia ei jätä rauhaan. Intiaa ei voi kenties koskaan täysin ymmärtää, mutta se ei tarkoita, ettei siitä voisi oppia. Intialla, kuten Arundhati Roy:lla on meille paljon kerrottavaa.

”Ympärillä levittyi kaupunki kilometrien päähän. Tuhatvuotias velhotar torkkui mutta ei nukkunut, ei edes siihen aikaan yöstä. Sen medusankallosta luikerteli harmaita ylikulkusiltoja, jotka solmiutuivat ja avautuivat keltaisten natriumlamppujen udussa. Kodittomien nukkuvat hahmot reunustivat korotettuja kapeita jalkakäytäviä ketjuttuen pää kiinni varpaissa, pää kiinni varpaissa, pää kiinni varpaissa silmänkantamattomiin. Velhottaren löysän pergamenttimaisen ihon poimuihin kätkeytyi vanhoja salaisuuksia. Jokainen ryppy oli katu, jokainen katu karnevaali. Jokainen tulehtunut nivel oli rapautunut amfiteatteri, jolla oli vuosisatojen ajan esitetty tarinoita rakkaudesta ja hulluudesta, tyhmyydestä ja ilosta ja sanoinkuvaamattomasta julmuudesta. Mutta nyt koittaisi sen henkiinheräämisen aamu.”

Äärimmäisen onnen ministeriöstä on blogannut ansiokkaasti esimerkiksi:

https://kirsinbookclub.com/kirjat/arundhati-roy-aarimmaisen-onnen-ministerio-tarina-kuin-intia/ sekä http://kirjojenkuisketta.blogspot.com/2018/01/arundhati-roy-aaarimmaisen-onnen.html

Luettavaa Äärimmäisen onnen ministeriön taustalle:

Virpi Hämeen-Anttila: Minun Intiani, Otava (2014), Tommi Nieminen: Vastaus on Intia, HS-kirjat (2015), Arundhati Roy: Kuuntelen heinäsirkkoja, Like (2011), Amartya Sen: Moniääninen Intia, Basam Books (2007) ja Säävälä Minna & Tenhunen Sirpa : Muuttuva Intia, Edita (2007).

  • Tekijä: Arundhati Roy
  • Teos: Äärimmäisen onnen ministeriö (The Ministry of Utmost happiness)
  • Julkaisuvuosi: 2017
  • Suomentaja: Hanna Tarkka
  • Sivumäärä: 474
  • Mistä kirja: Kirjahyllystä ja ääni- ja e-kirjapalvelu Bookbeat:sta
  • Arvio 4/5
Advertisement
Julkaistu by juhaniteras 1

Petri Tamminen: Piiloutujan maa

Kuka meistä ei olisi joskus piiloon kaivannut. Kuka minnekin ja mitä milloinkin. Verottajaa, pomoa, puolisoa, ikääntymistä, ajatuksiaan, vastuuta, aikuisuutta, hallitsematonta pelkoa, virusta…

En kiellä, ettenkö viime viikkoina piiloon olisi kaivannut. Kenties enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Piiloon maailman sekopäisyyttä ja elämän arvaamattomuutta. Piiloon sellaista, jota nähdä ei voi, mutta joka on vaarallinen ja voi viedä hengen. Hiljaista herättäjää, jota on maailmassa 5 grammaa.

Pohjanmaan mökille olen kaivannut. Kauas asutuskeskuksista, lakeuksia tuijottamaan ja siellä lakeudella rapistuvaa latoa. En liene yksin näissä aatoksissani ja näihin pohdintoihin ja tunnetiloihin kuluneina (suljetun Suomen ja suljetun maailman), viikkoina on parhaiten minulle sopinut erityisesti lukeminen – tärkein eskapismin muoto, sanat jotka vievät hetkeksi muualle.

Petri Tammisen Piiloutujan maa on lämmittänyt kirjahyllyjäni (ne ovat vuosin varrella vaihtuneet, eläneet, kasvaneet) vuodesta 2004 asti. Tämä selvisi, kun löysin kirjan välistä haalistuneen kuitin, josta erotin tarkkaan sitä tihrustettuani päivämäärän 5.12.2004 ja osoitteen, Suomalainen kirjakauppa, Kauppakatu 5-9, Lohja. Kodit ovat vaihtuneet, ihmissuhteet muuttuneet, mutta Piiloutujan maa on kulkenut mukana.

Kaverini kehui Piiloutujan maata minulle jo kesällä 2003, kun tutkin hänen isänsä kirjahyllyä ja selailin Tammisen pientä kirjasta. Olen odottanut nyt hyvän tovin, että tulisi oikea hetki aloittaa ja lukea tämä. Olen vienyt Piiloutujan maan välillä mökille, ”mökkikirjastoon” ja tuonut sen sieltä sitten takaisin. Olen lukenut tässä odottamisen aikana puolenkymmentä Tammisen teosta, joista kaikista olen poikkeuksetta pitänyt, mutta Piiloutujan maahan en ole jostain syystä tarttunut. Korona-kriisin puhjettua katsoin oikean ajan vihdoin koittaneen.

”Sairaala muistuttaa meille, että kaikelta ei voi piiloutua, että kärsimyksellä on valta riistää meidät salatuimmastakin kätköstä lamppujen loisteeseen”  

 Petri Tamminen, tarinassa laitos s.36

Piiloutujan maassa hakeudutaan piiloihin, henkisiin ja fyysisiin. Kirja koostuu 42 lyhyestä tarinasta, joissa piiloja etsitään ja löydetään hyvin kirjavista ja mielikuvituksellisista paikoista. Piiloja kuvaillaan, niiden merkitystä pohditaan. Piiloja löydetään vintiltä, teollisuusalueelta, kalamajasta, metsästä, lentoasemalta, pyöröpaalien takaa, kirjastosta, museosta, peräkamarista, hiekkakuopasta, ihmisjoukoista, antikvariaatista, hotellista, kirjoista ja äidin sylistä vain muutamia mainitakseni. Kirjaa lukiessa huomaa pian, että kaikki Tammisen teoksen esittelemät piilot eivät tässä poikkeusajassa enää päde, ne ovat menettäneet otteensa, perusta on murentunut niiden alta. Emme voi piiloutua kirjan tarkoittamassa merkityksessä nyt ihmisjoukkoon, lentoasemille, kirjastoihin, museoihin… Vaan eipä kirjailija Tamminen ole tainnut pandemia mielessään näitä piilojaan keksiä ja niistä kirjoittaa. Tosin jotkut piilot ”toimivat” yhä ja niistä huomasin lukevan mielelläni:

”Jokainen on joskus vaivihkaa poistunut alakerran hälystä ja noussut portaita taivaaseen, vinttipiilon hiljaisuuteen. Sinne ihmisten äänet kuuluvat raukeina. Sinne maailman kohu kantautuu vaimeana kuin toisesta ajasta, sellaisesta josta selvittiin jo.”   

Petri Tamminen tarinassa vintti s.7-8

Piiloista lukiessani mieleen nousi aika ajoin Veikko Huovinen ja hänen kertomuksensa ja Piiloutujan maan loppupuolella Huovisen nostaa esiin myös Tamminen tarinassaan esikuvat sivulla 104:

”Sisäsyntyisiä piiloutujia tapaa vain kirjoissa. Meillä heitä on kuvannut Veikko Huovinen. Huovinen edustaa kertojatyyppiä, joka piilottaa henkilöitään rohkeasti ja ihmettelemättä.”

Tamminen on epäilemättä Huovisensa lukenut ja vaivattomasti voin kuvitella Tammisen Piiloutujan maata kirjoittaessaan inspiroituneen Huovisen teoksista kuten Hamsterit (1957), joka sivumennen sanoen tarjoaa oivallista tarttumapintaa korona-ajan hamstrausvimmaan* ja Havukka-ahon ajattelija (1952). Kirjailija ja kirjallisuudentutkija Tero Liukkonen nostaa vuonna 1997 julkaistussa Huovis-tutkielmassaan Veikko Huovinen – Kertoja, veitikka, toisinajattelija Huovisen koko tuotannon kantaviksi aiheiksi kaksi tekijää, joista toista hän nimittää suojan motiiviksi. Liukkonen viittaa teoksessaan Huovisen luomaan ikoniseen Konsta Pylkkäseen ja tämän korpifilosofin tarpeeseen suojautua atomipommilta Havukka-ahon ajattelijassa. Konsta Pylkkänen suunnittelee rakentavansa Huuhkajavuoren luolaan atomisuojan, jonka varustaisi tarvittaessa niin hyvin, että siellä voisi asua, vaikka vuodenkin. Tätä atomisuojan kehittelyä Huovinen jatkaa Konstan Pylkkerö (1961) -kokoelmassa, jonka kertomuksessa Korean sodan seurauksia Konsta ja hänen kaverinsa Anselmi rakentavat luolaan suojan, kun maailmanpoliittinen tilanne näyttäytyy uhkaavalta, Liukkonen kirjoittaa.

Piiloutujan maa on helmi. En ole kyvykäs sanomaan, että kadotettu sellainen, mutta minulle lukijana se tuotti juuri sen tunteen (toteutti sen tarpeen), jota siihen tarttuessani kaipasin: päästä piiloon. Kirjat ovat parhaita piilopaikkoja, turvallisia tarvittaessa. Kullakin on oman piilonsa, piilopaikkansa. Ne voivat olla konkreettisia, kuten mökki tai lapsuudenkoti. Tai abstrakteja, kuten muistot, valokuvien kautta avautuva portti lapsuuden kesiin. Tamminen on viisas kertoja, älykäskin. Ne eivät tässä tapauksessa sulje toisiaan pois. Tamminen näkee tarkasti ja hän on parhaimmillaan todella hauska. Tuntuu siltä että lausetta kirjoittaessaan Tamminen on tarkastanut kaikki mahdolliset paikat ja reitit mihin se lause voi viedä ja siksi osaa kirjoittaa lauseen täydelliseksi. Todella usein hän siinä onnistuu. Ja silti niihin lauseisiin on jätetty tilaa lukijalle, lukijan niihin astua ja ne sanat ja lauseet täyttää ja elää omalla tavallaan läpi.

Olen löytänyt kuluneen korona-kuukauden aikana itselleni uuden piilon. Kotimme läheltä löytyvän metsäsaarekkeen, joka on nimetty sympaattisesti mäyrämetsäksi. Kun siellä juoksen tai kävelen alkuillasta jylhien, vanhojen mäntyjen seassa ja kuuntelen lintujen ilmaista kevätkonserttia, jollain tavalla olen päässyt hetkeksi piiloon, piiloon uutiskuvia taivaisiin kurottelevista tartunta- ja kuolinpylväistä. Metsäsaarekkeista kirjoittaa myös Tamminen:

”Salaperäisintä suomalaista piilomaisemaa ovat peltojen metsäsaarekkeet. Tehomaatalouskin saattaa unohtaa sellaisen koskemattomaksi. Lahopuut makaavat rehevien saniaisten seassa. Päivänvalon pitkät viirut kulkevat sammalmatolla. Kun metsäsaarekkeen hämystä ja kirkon viileydestä astuu pellonreunan kirkkauteen, tuntuu kuin syntyisi tai niin kuin seisoisi toipilaana sairaalan ovilla.”

Petri Tamminen tarinassa piiloutujan suomi s.122

  • Kirjailija: Petri Tamminen
  • Teos: Piiloutujan maa
  • Kustantaja: Otava
  • Julkaisuvuosi: 2002
  • Sivumäärä: 127

* Veikko Huovisen teoksista löytyy useita teemoja jotka resonoivat edelleen nykyhetkessä (korona-ajassa) sieltä kaukaa vuosien takaa. Hamstraamisesta ollaan puhuttu viime viikkoina julkisessa keskustelussa paljon. Siihen asiaan löytää kaikupohjaa Huovisen Hamstereista. Ärhäkästä viruksesta, joka leviää ihmiseltä toiselle ja maasta toiseen Huovinen on kynäillyt kirjan nimeltä Lentsu (1978).

Julkaistu by juhaniteras 1

Juha Kauppinen: Monimuotoisuus

Vuonna 2019 julkaistu Monimuotoisuus on heittämällä yksi tärkeimmistä kirjoista jonka olen pitkään aikaan lukenut. Sen ansiot eivät ole kaunokirjalliset, vaikka Kauppinen hyvin kirjoittaakin, vaan merkitys – se mikä tekee siitä tärkeän, on sen sisällön painavuus. Kirjan lukeminen pitäisi olla pakollista kaikille kansanedustajille, suomalaisen metsäteollisuuden johtoportaalle, metsän- ja maan omistajille, kaivosalan yrittäjille ja lobbareille sekä kaikille niille, joiden arvomaailmassa talous menee luonnon edelle. Elämme kuudennen sukupuuttoaallon keskellä, lajien katoamisen vauhti on hälyttävä ja tämän asian mittakaava niin valtava, että jokainen tekomme on tärkeä. Muun muassa siitä Juha Kauppisen Monimuotoisuus haluaa kertoa.

Monimuotoisuus sisältää yhdeksän lukua, joita voidaan nimittää eräänlaisiksi reportaaseiksi. Kirja on sekoitus tietokirjallisuutta, henkilökohtaista pohdintaa ja puolustuspuhetta luonnon monimuotoisuuden puolesta. Sen tekstit tarkastelevat biodiversiteettiä laaja-alaisesti ja keskiöön nousee ennen kaikkea monimuotoisuuden vähentyminen. Kauppinen tutustuu kirjassaan Suomessa esiintyviin uhanalaisiin ja taantuviin lajeihin ja niiden kautta yleiskuva kasvaa globaaliksi. Monimuotoisuus ei keskity biodiversiteetikriisin tarkastelussa esimerkiksi vain metsiin, josta maamme mediassa paljon kirjoitetaan vaan kirja tarkastelee myös elinympäristöjen pirstaloitumista, peltojen katoamista, metsästystä, saasteita ja ilmastonmuutosta. Meillä esiintyvien lajien kato on kenties paikallista, mutta niiden välittämä viesti on selvä -sama kehityskulku on nähtävissä kaikkialla maailmassa.

Stanfordin yliopiston professori Paul ”Erlich oli yksi kirjoittajista syksyllä 2017 julkaistussa tutkimuksessa, jossa laskettiin, että maapallolta on ihmisen toiminnan vuoksi kadonnut ehkä jopa miljardi paikallista populaatiota. Suomesta on hävinnyt kolmisen sataa lajia, mutta luonnossamme on tuhansia uhanalaisia ja silmällä pidettäviä lajeja, jotka ovat matkalla kohti häviämistä. Meillä on vaikeuksia käsittää tämä kehityskulku: lajeja on kadonnut 312, mutta paikallisia populaatioita häviää jatkuvasti”

Lainaus luvusta 2. Suomi s. 79-80

Monimuotoisuuden ensimmäinen luku esittelee Charles Darwinin evoluutioteorian. Se toimii eräänlaisena pohjatekstinä, jonka varaan on luontevaa rakentaa kirjan muut luvut. Kauppinen kysyy provosoiden oliko Darwin väärässä? Hän pohtii lajien välistä kilpailua ja nostaa esiin niin sanotut ”heikot kilpailijat”, kuten kirjassa myöhemmin esiintyvän jääleinikin (luku 8). Kauppinen kysyy että olisiko vihdoin aika, kun Lajien synnyn julkaisemisesta on tullut kuluneeksi 160 vuotta, kääntää katse noihin heikkoihin kilpailijoihin, hauraisiin spesialisteihin, sillä ”niiden katoamisesta on kyse meneillään olevassa monimuotoisuuden kadossa”, kuten Kauppisen kirjoittaa.

Kauppinen ei pidä evoluution olemassaoloa mielipidekysymyksenä, eikä hän haasta Darwinin ajatusta luonnonvalinnasta. Se mitä hän sen sijaan haluaa problematisoida liittyy Darwinin ajatukseen ”olemassaolon taistelusta” tuosta klassisesta kiteytyksestä, johon ei Kauppisen mielestä tiivisty kuitenkaan luonnon koko olemus. Tässä yhteydessä haluan viitata kirjailija Anni Kytömäen Suomen luonto lehdestä 4/17 löytyvään kolumniin Olemmassaolon tai(s)to: ”Meidät on totutettu ajattelemaan, että luonnossa vallitsee jatkuva olemassaolon taistelu – huolimatta siitä, että tiedämme monien lajien elävän symbioosissa keskenään ja yksilöiden tekevän yhteistyötä vaikkapa saalistuksessa. Lähtöoletuksemme ja draamannälkämme takia emme kuitenkaan kiinnitä huomiota yhteistyöhön vaan raateluhampaisiin.”

”Populaatiossa sopivin jää eloon. Tämä voi joissain erikoistapauksissa näyttäytyä taisteluna, ja ilmiön ymmärtäminen on välttämätöntä, jos haluaa ymmärtää, kuinka luonto toimii. Mutta luonto kokonaisuudessaan on paikka, joka ruokkii erilaisuutta, erilaisia elämänmuotoja. Tästä monimuotoisuudesta koostuvien ekosysteemien varassa elää maapallolla myös ihminen.

Lainaus luvusta I. Darwin s.48

Monimuotoisuus on paikoitellen lohdutonta ja surullista luettavaa. Ihmisten toimet suhteessa ympäröivään luontoon näyttäytyvät lyhytnäköisiltä, taloudellisten arvojen ohjaamilta ja ovat leimallisen antroposentrisiä. Luonto valjastetaan palvelemaan ihmisen rajatonta ahneutta. Ojitetaan suot, valjastetaan kosket, hakataan metsät. Tässä viitekehyksessä Kauppisen kirja nostaa esiin erään maamme historian vaikutusvaltaisimman veijarin, jonka pamfletti Onko maallamme malttia vaurastua? (1952), käynnisti Pohjois-Suomen luonnon armottoman haltuunoton ihmisten tarpeisiin – luonnon ja monimuotoisuuden kadon kustannuksella.

Yksi alakuloisempia oli kirjan luku 6. Isonuijasammal, jossa kerrottiin Sodankylän Viiankiaavan alle suunnitellusta kaivoksesta. Luontoon.fi verkkosivujen mukaan Viiankiaapa kuuluu Natura 2000 -verkostoon, ja sen kokonaispinta-ala on 65,95 km². Tämän monimuotoisuuden kannalta valtavan tärkeän alueen alta löydettiin v. 2004 alkaneiden kairausten jälkeen arvokkaana pidetty malmio. Monikansallinen kaivosyhtiö Anglo American haluaisi louhia kalliota Viiankiaavan alta. Kyllä, juuri niin louhia, vaikka alue on suojeltu. Maanalaista kaivosta havitteleva Anglo American on saanut monet kysymään, ”eikö kaivos suon alla ala kuivattaa suota väistämättä?” Kauppinen toteaa, että jos näin kävisi, se veisi käytännössä Viiankiaavan arvon, joka on vetisten, lettoisten paikkojen uhanalaisessa lajistossa.

”Suomen soille kaivettiin 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla niin paljon ojia, että niitä pitkin pääsisi kaksi kertaa Kuuhun ja takaisin tai 37 kertaa maapallon ympäri. Siis 1,5 miljoonaa kilometriä. Luku on Metsäntutkimuslaitoksen muutaman vuoden takaisesta raportista.”

Lainaus luvusta 6. Isonuijasammal s.205

Teoksena Monimuotoisuus nojaa vahvaan tiedolliseen taustaan. Se on rakennettu taiten ja pieteetillä. Käytetty lähdemateriaali on listattu kirjan loppuun luvuttain ja kirjallisuus ja tutkimusluettelo on kunnioitusta herättävän pitkä. Myös haastatteluja Kauppinen on tehnyt runsaasti kirjaansa varten. Keskeistä Monimuotoisuudessa on myös liikkuminen pitkin Suomea. Kirjassa käydään esimerkiksi Höytiäisen lintuasemalla Joensuussa, Kiteen Hatunvaaralla, paikassa joka on hyvä ehdokas ensimmäiseksi maa-alueeksi, joka vapautui veden ja jään alta viimeisimmän jääkauden jälkeen, Melkoniemessä Simpelejärven rannalla, jo mainitulla Sodankylän Viiankiaavalla, Kainuun Hyrynsalmella ja Kilpisjärven Saana-tunturilla. Taustatyötä ei Kauppinen kirjaansa varten varmaan juuri paremmin olisi voinut tehdä. Kirja on kirjoitettu helposti ymmärrettävään muotoon. Monimutkaiset asiat on selitetty auki juurta jaksaen.

Monimuotoisuuden lukemisen rinnalle sopii hyvin Kauppisen isännöimä Suomen luonnon #muutos-verkkolehden sivuilta löytyvä monimuotoisuus-podcast https://www.muutoslehti.fi/artikkelit/ekologi-on-elonkirjon-laakari/, jossa keskustellaan monimuotoisuudesta yhdeksän jakson verran yhdeksän eri suomalaisen luonnon tutkijan kanssa. Podcastit pohjaavat vierailevien tutkijoiden esseisiin ja ne löytyvät muutoslehden verkkosivuilta.

Juha Kauppisen Monimuotoisuus on hätähuuto lukemattomien uhanalaisten lajien puolesta, meillä ja muualla. Ja viime kädessä se on sitä myös ihmisten puolesta, meidän jotka olemme riippuvaisia näistä lukuisista uhanalaisista lajeista ja niiden populaatioiden muodostamista ekosysteemeistä, joiden varaan elämämme täällä rakentuu.

  • Kirjailija: Juha Kauppinen
  • Teos: Monimuotoisuus
  • Kustantaja: Siltala
  • Julkaisuvuosi: 2019
  • Sivumäärä: 350

Vuoden 2020 Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 20, 28 ja 34.

Julkaistu by juhaniteras 1

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta

Olin pantannut tämän kirjan lukemista kauan. Aloitin sen silmäilyn jo keväällä 2018 ostettuani sen puolisolleni lahjaksi. Joitain kirjoja huomaan haluavani säästellä, odotella oikeaa hetkeä lukemisen aloittamiseen ikään kuin ennakkoon tiedostaen, että tämä kirja tulee varmasti olemaan hyvä. Kuulun siihen laajaan joukkoon, joka on pitänyt Jani Kaaron Helsingin Sanomissa julkaistuista pohdiskelevista esseistä. Helsingin Sanomien mukaan osa Kaaron HS:ssa julkaisemista esseistä on saanut sosiaalisessa mediassa arviolta jopa 300 000 klikkausta ja ne ovat levinneet siellä kulovalkean tavoin. Vuoden 2015 tiedetoimittajaksi valittu Kaaro osaa siis mitä ilmeisemmin kirjoittaa, jos klikkauksien määrä nyt siitä tässä ajassa jotain oikeasti kertoo. Tätä taustaa vasten Kaaron vuonna 2017 julkaistu esseekokoelma Kauniimpi maailma on saanut mielestäni yllättävän vähän huomiota. Huomion vähäisyys yllättää myös siksi, että Kaaron teoksen esseet ovat poikkeuksetta erittäin hyviä. Voi tosin olla, että en ole seurannut aikaani riittävästi ja Kauniimpi maailma on noteerattu sen julkaisun jälkeen laajastikin.

Blogattu tätä teosta toki on. Esimerkiksi Liinanblogissa: https://liinanblogi.com/2017/04/28/kauniimpi-maailma/ ja Areiopagissa: https://www.areiopagi.fi/2017/05/kauniimpi-maailma/.

Liekö syynä tähän arvioimaani vähäiseen huomioon se, että tiedetoimittaja Kaaro on Kauniimpi maailma esseissään pyrkinyt astumaan ”faktojen häkistä” ulos ”tieteen ja tietämisen reuna-alueille: hyllyvälle hetteikölle, josta saa vain saappaat täyteen vettä ja kuraa naamalleen.”, kuten Kaaro kokoelmansa Kuolemisesta ja tulikärpäsistä – esseessä kirjoittaa. Esseitä ja mitä tahansa muita tekstejä on luonnollisesti ajassamme helpompi lukea, kun ne löytyvät verkosta ja niitä voi siellä jakaa mielin määrin. Vuoden 2019 Helsingin Kirjamessuilla näin Kaaron teoksen fyysisenä kappaleena vain yhden kustantamon/yrityksen myyntipöydällä. Yli kaksi vuotta teoksen julkaisemisen jälkeen kirjalla oli hintaa yli 30€. Joillekin se on ymmärrettävästi liikaa, kun muutaman kymmenen metrin päässä jaellaan lipukkeita, joilla voi ladata ääni- ja sähkökirjapalvelun älylaitteelleen ilmaiseksi kuuden viikon ajaksi.

Keskeisiä teemoja Kaaron seitsemän esseetä sisältävässä kirjassa on etenkin pohdinnat lahjan merkityksestä ns. ”lahjan henki”, rahatalous ja rahan liike, joka vie ihmiskuntaa kohti peruuttamatonta katastrofia kuin myös mielikuvituksen voima, unien merkitys sekä alkuperäiskansojen (luonnonkansojen) maailmankuva. Luonnonkansojen rooli nousee useassa esseessä merkittäväksi ja toistuva teema Kaarolla näyttää olevan se, mitä länsimaisen kulutuskulttuurin riepoteltavana oleva yksilö voisi ottaa opiksi luonnonkansojen maailmankuvasta.

Kokoelman toisessa esseessä Kuolemisesta ja tulikärpäsistä Kaaro kirjoittaa kaukaisessa intiaanikylässä asuvasta tarinankertojasta, jolla oli vain vähän kontakteja niin länsimaiseen kulttuuriin kuin sen ihmisiin. Tarinankertoja kertoi tavasta miten heidän heimonsa suhtautui ruokaan aina kunnioituksella, vaikka se olisi ollut vaatimatonta tai mautonta. Intiaanit söivät tuon ruoan aina kunnioitusta tuntien. Jos ruoka oli kasvisruokaa se sisälsi aina tarinan siemenestä ja kasvusta tai jos ruoka oli kalaa tai kaurista se sisälsi tarinan eläimen suvusta, sen elämästä ja kuolemasta. Intiaanit söivät siis tarinoita ja tarinat ravitsivat heitä. Kaaro kertoo tarinankertojan sanoneen länsimaalaisista: ”Kun valkoiset aamulla heräävät, he tuntuvat odottavan, että he ovat elossa”. Kaaro pitää lausahdusta kryptisenä, eikä se ole jättänyt häntä rauhaan:

”Mitä tarinankertoja tarkoittaa? Sitäkö, että me länsimaalaiset emme ole elossa, koska olemme kadottaneet yhteyden luontoon, esi-isiimme ja samalla omaan sieluumme? Että intiaaniyhteisössä elämä on haurasta: vaanija voi olla villipeto, sairaus, vihamielinen muukalainen tai jokin muu demoni – elämäsi saattaa päättyä minä yönä hyvänsä? Vai tarkoittaako lause sittenkin jotakin muuta? Uskon sen tarkoittavan yksinkertaisesti kiitollisuutta. Elämä on lahja. Jokainen uusi päivä on lahja. Kun me >>valkoiset>> heräämme, me sanomme: minulla on tarpeita, ja minulla on oikeus tyydyttää tarpeeni. Tarinankertojan heimossa puolestaan ajatellaan: saan elää täällä vielä tämän päivän..”

Ote esseestä Kuolemisesta ja tulikärpäsistä
sivut 65-66

Raha ja lahjan henki -esseetä Kaaro pitää teoksen alkusanoissa parhaimpana mitä on kirjoittanut. Sen asian arvioimiseen en ole riittävästi Kaaron tekstejä lukenut, mutta ajattelemaan pakottava essee se on ja suotavaa olisi, että sen lukisi mahdollisimman moni. Sen ajatukset ovat rohkeita ja rikkovat totuttuja ajatuskulkuja, mutta ammentavat osittain vanhasta, aiemmin koetusta. Kaaron esseet vilisevät viittauksia moniin, usein jo edesmenneisiin tieteentekijöihin, niin antropologeihin, psykologeihin, filosofeihin kuin teologeihinkin, mutta myös moniin kirjailijoihin ja artisteihin kuten John Lennoniin, Pablo Nerudaan, C.S. Lewisiin ja Johnny Cashiin. Rahat ja lahjan henki -esseessä viitataan muun muassa Bronislaw Malinovskiin, Srinivasa Ramanujaniin, Franz Boasiin, Marcel Maussiin, Pyhään Ambrosiukseen, J. W. von Goetheen, John Lockeen, Adam Smithiin, Thomas Hobbesiin, Martin Lutheriin ja lukuisiin muihin. Ja kyllä Kaaro nostaa esseissään esiin myös naiskirjailijoita ja tutkijoita, kuten Anna Karlssonin, Lera Boroditskyn ja Suzanne O´Sullivanin. En tohdi väittää, että kaikki edellä luetellut henkilöt ja heidän tekemisensä olisivat minulle entuudestaan tuttuja. Toki muutamat ovat, mutta Kaaron esseiden seuraksena halu ottaa selvää ja tutustua näihin esseissä esiin nouseviin tutkijoihin yms. ja Kaaron viittaamiin tutkimuksiin viriää ja tulee eräänlaisena luetun palkintona. Uteliaisuus kasvaa ja tiedonjano myös.

”Jos olette koskaan ihmetelleet, miksi tuhoamme uhanalaisten eläinten ympäristöt, annamme kaivosten saastuttaa puhtaat järvivedet, troolaamme mertenpohjat vedenalaisiksi autiomaiksi ja kilpailemme päästäksemme poraamaan öljyä pohjoisnavalta, vastaus on velka. Kaikki, mikä on rahaksi muunnettavissa, on rahaksi muunnettava, koska velka täytyy maksaa. Tämä strategia toimii niin kauan kuin markkinat voivat laajentua uusille alueille, kuten aikoinaan Villissä lännessä. Nyt olemme kuitenkin tilanteessa, jossa taloudella ei ole enää minne mennä.”

Ote esseestä Raha ja lahjan henki s. 53-54

Kirjan muut esseet jäävät kenties hieman ensimmäisen ja pituudeltaan kokoelman pisimmän tekstin varjoon. Kaaro kirjoittaa kuitenkin poikkeuksetta tyylikkäästi ja uskottavasti läpi teoksen. Hänen ajatuksensa ravistelevat lukijaa ja useat niistä ovat raikkaita ja kurottelevat kohti tuota kaunista maailmaa, joka on kaikkialla läsnä, mutta jonka me liian harvoin huomaamme. Kaaron mukaan kauniimpi maailma tarvitsee lahjan henkeä, koska ”lahja ravitsee meitä tavalla johon talousjärjestelmämme ei pysty.”

Pienten lasten vanhemmalle lahjan ajatus kiteytyy myös seuraavassa pitkässä lainauksessa, joka nostaa esiin sen mikä valkeni itselleni vasta kun olin saanut omia lapsia. Miten paljon vanhempamme ovat joutuneet uhraamaan vuoksemme siksi, että olemme lahjaa?

”Me emme pyydä saada syntyä tähän maailmaan. Emme suunnittele ja laskelmoi syntyvämme tiettyyn perheeseen. Me saamme elämämme lahjana vanhemmiltamme, jotka puolestaan saivat oman elämänsä lahjana vanhemmiltaan. Emmekä saa lahjana ainoastaan elämäämme vaan myös sen kaiken huolenpidon, jonka vanhemmat lapsilleen antavat. Vanhemmat ruokkivat meitä, vaatettavat meidät, valvovat öitä, puhaltavat pipit ja hoitavat meitä jaksamisensa äärirajoille odottamatta vastapalveluksia. Kaikki tämä on lahjaa. Mutta lapsi ei ole ainoa, joka on saanut lahjan. Monet vanhemmat kokevat, että lapsi itse on lahja, jonka he ovat saaneet ottaa vastaan. Vaikka he tietävät, että lapsi saa alkunsa sukusolujen yhtymisestä ja sitä seuraavan geneettisen ohjelman etenemisestä, he eivät voi olla ajattelematta lasta lahjana. Kun he näkevät ensimmäisen kerran pienen pienet varpaat, sormet ja korvanlehdet heidän on vaikea ajatella, että he olisivat jollakin tavalla itse tehneet tämän täydellisen pienen luonnonolion.”

Ote esseestä Raha ja lahjan henki s.18-19
  • Kirjailija: Jani Kaaro
  • Teos: Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta
  • Kustantaja: WSOY
  • Julkaisuvuosi: 2017
  • Sivumäärä: 172

Vuoden 2019 helmet lukuhaasteessa teos sopii mielestäni ainakin kohtiin 8, 15, 16 ja 29.

Julkaistu by juhaniteras 0

Arto Melleri: Puukkobulevardi

Ostin Puukkobulevardin Vimpelistä talvella 2008, silloin vielä toiminnassa olleesta kirjakaupasta, jonka olemassaolosta kertoo enää haalennut kirjakauppa -teksti tyhjän liikehuoneiston yllä. Olin lukenut runokirjan ensimmäistä kertaa paria vuotta aiemmin, viimeistään Martti Anhavan toimittaman Arto Mellerin kootut Runot-kokoelman (2006) myötä. Nyt tartuin runokirjaan pitkästä aikaa usean vuoden tauon jälkeen. Vuoden 1997 Puukkobulevardi jäi Mellerin viimeiseksi terveiden kirjoissa kirjoitetuksi runoteokseksi; juhannuksen jälkeisenä maanantaina vuonna 1998 Fleminginkadun Cellasta kotimatkalle Puu-Vallilaan lähtenyt runoilija jäi Teollisuuskadulla auton alle.

”Rytmi syntyy siitä
että alku tietää lopun:
kirjoittamisessa – elämässä näin ei ole

Melodia on ollut aina
Sille jolla korvat kuulla

Hiljaisuuden tuolla puolen” *

Loppuvuodesta 1997 julkaistu Puukkobulevardi on jaettu kuuteen osioon, jotka on merkitty roomalaisin numeroin. Teos alkaa Mellerin ystävältä, Tuomari Nurmiolta lainatulla säkeellä >>…sielussani tumma laulu helää! Perkele! Rannanjärvi elää!>>, joka löytyy niin ikään vuonna 1997 julkaistulta Nurmion levyltä Luuta ja nahkaa. Nurmio laina toimii eräänlaisena avaimena teoksen tulkintaan. Ennen ensimmäistä osiota on teoksen nimiruno Puukkobulevardi, jonka Kalle Ahola levytti vuonna 2011 ilmestyneellä, Mellerin teksteihin pohjautuvalla levyllään Pääkallolipun alla. Puukkobulevardin nimirunoa on nykyisin vaikea lukea, alkamatta kuljettaa sen säkeitä Aholan sävellyksen (Iggy Popilta lainatun?) tahtiin.

Vaasankatu – Puukkobulevardi. Katu joka alkaa Vaasanpuistikosta tai sitten päättyy sinne, tuttavallisemmin piritorille. Entinen Helsingin kaupunginvaltuutettu Kimmo Helistö ehdotti vuonna 2007, että Vaasanpuistikko pitäisi nimetä Arto Mellerin aukioksi ja toivoi sinne myös muistomerkkiä Mellerille. Runoilija asui itsekin elämänsä aikana Vaasankadulla ja Kallion rosoisuus, rappion ja romantiikan vuoropuhelu ovat eittämättä kiehtoneet Melleriä ja antaneet vaikutteita kirjalliseen ilmaisuun. Jos Tuomari Nurmiolle, Kivinen kehto -kappaletta lainatakseni, Kallio on laulajan kivinen kehto ja kaikkien laulujen äiti, niin Mellerille laulujen äiti oli kuitenkin ennen kaikkea Lappajärven itäinen kylä Etelä-Pohjanmaalla.

Melleri kertoi Puukkobulevardin olevan hänen stadilaisin runoteos. Kaikki Mellerin runokokoelmat sisältävät runoja niin kylänraitilta kuin maailmanraitiltakin, eikä Puukkobulevardi muodosta tähän poikkeusta. Kylänraitilla viittaan Mellerin lapsuuden maisemiin, Itäkylään Etelä-Pohjanmaan Lappajärvellä, jonne runoilija tuotannossaan toistuvasti palasi ja maailmanraitilla sitä maailmoja ja mannerlaattoja syleilevää vyörytystä, joita hänen, varsinkin alkupään tuotannon, kirjojen runot esittelevät. Maailmanraitti oli myös vastakohta Mellerin kotikylän ja lapsuuden ahdasmieliselle uskonnolliselle ilmapiirille. Kodista oli päästävä maailmaan, maailmalta kotiin.

Kokoelman kuuden osion joukossa tuota Mellerin esiin nostamaa stadilaisuutta pakenee kuitenkin esimerkiksi kokoelman kolmas, Danse macabre – synopsis filmnoirin muistolle, sekä viides osio Carelian suite. Danse macabre on mielestäni erittäin herkullinen teksti, enkä pistäisi pahakseni jos esimerkiksi Matti Ijäs, joka Danse macabressa mainitaan, ohjaisi siitä lyhytelokuvan. Uskon, että synopsiksessa kuvattu tarina on Mellerin mielessä saanut taustakseen Lappajärven legendaarisen tanssilavan, Halkosaaren.

Carelian suite on Martti Anhavan kirjoittaman Melleri -elämäkerran Romua rakkauden valtatiellä (2011) mukaan kirjoitettu Ilomantsissa Kuningasjätkä -elokuvan kuvausten yhteydessä. Melleri oli mukana Pohjois-Karjalassa tuolloisen elämänkumppaninsa Nadja Pyykön toimiessa elokuvan apulaisohjaajana.

”Runonlaulajan pirtti:
Mateli Kuivalattaren aikaan
ikkuna-aukot peitettiin sianrakkokalvolla

Niiden lävitse näki kauemmas, paremmin
päreen valossa –
ylisiin ja alisiin,
uskoisin” **

Puukkobulevardi on useaan suuntaan kurkottava ja paikoin hajanainen teos. Stadia, jos sillä tarkoitetaan Kallion kaupunginosaa ja sille leimansa lyövää ravintoloiden ja olutkuppiloiden tiheyttä, ei Puukkobulevardin runoissa mitenkään alleviivatusti esitellä. Tenkka ja Cella mainitaan, ei sen enempää. Puukkobulevardi sisältää useita hienoja tekstejä, mutta se ei nouse mielestäni Mellerin parhaiden runokirjojen tasolle, sikäli mikäli tällainen tasokilpailu nyt olisi millään muotoa tarpeellista. Luen Mellerin runoja harmillisen paljon runoilijan persoonan ja elämänhistorian kautta. Halu lukea tekstejä paljaana, ilman sitä painolastia mikä tekijän taustan jossain määrin tiedostavana seuraa mukana, nousee usein esiin. Toisaalta runoilija Mellerille oli tärkeää lunastaa elämällä kaikki se mitä kirjoittaa, toisin sanoen elämällä kerätä materiaalia runoihin ja kaikkeen kirjoittamiseen. Siinä on halutessaan melko vahva lukuohje.

Puukkobulevardin kuudennen osion runo Vasta vainon päivinä alkaa lainauksella Mellerin vuoden 1988 runokirjan Johnny B Goethe runosta Uskontunnustus: ”vasta vainon päivänä tulet tietämään mikä on Armon luku maailman yhtälössä”. A on vain kirjoitettu i:nä. Armon on kirjoitettu niin Uskontunnustus – runossa kuin Vasta vainon päivinä -runossa isolla kirjaimella. Vasta vainon päivinä – runon lopussa runoilija jatkaa vielä ja muokkaa teemaa:

”Vasta vainon päivänä
tiedän miksi on tunnettava Armon luku
Alati ihmissilmältä salattuna pysyköön…”

En tiedä mitä kirjailija Melleri runoissaan toistuneella sanaparilla vainon päivä on tarkoittanut, enkä sitäkään mikä tämä armon luku voisi olla, ellei sitten symbolitutkija ja tietokirjailija Liisa Väisäsen esittelemä luku 5, joka Väisäsen mukaan on Jeesuksen haavojen, kärsimyksen ja ristiinnaulitsimisen ja sitä kautta myös armon luku. Jos Martti Anhavan Melleri elämäkerran kertomaa runoilijan elämästä vuoden 1998 onnettomuuden jälkeen on uskominen, voisi joku nähdä sen hyvinkin täynnä eräänlaisia vainon päiviä, jolloin vanhoillislestadiolaisen kasvatuksen lapsuudessaan saanut runoilija on saanut tahtomattaan toisenlaista syvyyttä armon käsitteen ja luvun pohdintaan.

  • Teos: Puukkobulevardi
  • Kirjailija: Arto Melleri
  • Kustantaja: Otava
  • Julkaistu: 1997
  • Sivumäärä: 78
  • Mistä kirja: Kirjahyllystä

Tekstissä esiintyneet runositaatit ovat runoista * Rytmi syntyy s.25, ** Runonlaulajan pirtti s.60-61 ja *** Vasta vainon päivinä s.71.

Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteessa teos sopii esimerkiksi kohtaan 47, mutta toki moniin muihinkin.

Julkaistu by juhaniteras 0