On elokuun ensimmäinen viikonloppu. Olen ystävieni kanssa merkittävällä retkellä. Istumme hiekkakentällä ja ihmettelemme mennyttä kesää, pian alkavaa koulua, musiikkia, yleistä hälinää ja nuoruutta – kaikkea sitä mitä nyt varttia vaille 18-vuotiaat tuppaavat ihmetellä. Sitten korviini kantautuu säveliä, vänkiä ja mukaansatempaavia. Mitäs, mitäs tämä on?

On vuosi 1998 ja meitä on tuolla hiekkakentällä muutama muukin ihmettelemässä. Helsingin Sanomien 3.8.1998 päivätyssä uutisessa kerrotaan, että:

”Vantaan Korson urheilukentän hornankattilaan saapui viime vuoden tapaan lähes 35 000 nuorta kuuntelemaan Suomen ykkösartisteja. Ahtaan paikan kammoa poteville urheilukenttä ei sunnuntaina ollut oikea paikka. Päälavan lähituntumaan pääseminen vaati pitkää pinnaa, sillä kääntyminenkin oli paikoittain yleisömeressä vaikeaa.”

Vuosi 1998 oli Ankkarockin historian kulminaatiopiste. Seuraavana kesänä tapahtumaan myytiin päivälippuja 60 markalla ja kävijämäärää rajoitettiin. Vaan se kesä 1998! Tuona kadonneen nuoruuden usvaiseen autereeseen kietoutuneena elokuun viikonloppuna Korson urheilukentälle oli pakkautunut joidenkin aikalaisarvioiden mukaan 50 000, mahdollisesti jopa 70 000 ihmistä. Aikalaisarviot tuppaavat liioitella, mutta kyllä siellä ihmistä oli liikkeellä. Siellä oli kaikki.

Kaveriporukkamme matkaan oli lyöttäytynyt myös natiiveja, kaksi Korson kasvattia ja kesän 98 uusia tuttavuuksia. Toisen muistan vielä nimeltä. Katja, missähän lienet nyt… Olimme suunnistaneet Korsoon, ehkä HIM:ä tai Ismo Alanko Säätiötä kuuntelemaan, en enää muista tarkkaa motiiviamme, tai sitten Korson matkamme syynä oli vain se mikä monilla muillakin, tapahtuma oli ilmainen ja siellä esiintyi hyviä bändejä ja se, että sinne meni kaikki.

Muistelen, ja vaikka tiedän että muisti voi pettää, että tuona elokuun alun sunnuntaina, kesäloman viimeisinä hetkinä, kuulin tai nimenomaan kuuntelin ensimmäistä kertaa yhtyettä nimeltä YUP. Olin tietoinen tällaisesta joukkiosta. Paria vuotta aiemmin, todennäköisesti Yövieraat -levyn myötä, oli bändi ilmestynyt, jostain hyvin merkillisestä syystä, Lohjan Harjulaan keikalle. Itse en keikalle asti ollut päässyt, mutta muistan että olimme kaverieni kanssa ylittäneet itsemme ja pyöräilleet kodeistamme kaukaa Virkkalasta Lohjalle (matkaa n.6km) ja tulleet katsomaan miten nuoriso viikonloppuisin kaupungissa temmeltää ja päätyneet luuhaamaan Harjulan pihalle. Minulle tämä oli ensimmäinen kerta, kun uskaltauduin viikonloppuiltana ulos kodin taikapiiristä. Haparoivia askelia. Muistan hämärästi YUP:n keikkamainoksen ja siihen isketyn, mielestäni hävyttömän halvan lipun hinnan, 10mk.

Korson kokemusten siivittämänä YUP oli rekisteröitynyt mieleeni nyt vahvemmin, kun tuon paria vuotta aiemman Harjula -kokemuksen myötä. Meni kuitenkin vielä vuosi ja kesään 1999 asti, kun ostin ensimmäisen YUP -levyn. Levy oli Yövieraat ja siitä muodostui, kuten arvata saattaa, minulle se tärkein yhtyeen levyistä. Samana kesänä saimme vieraita Kajaanista, kun serkkuni perheineen ilmestyivät kyläilemään luoksemme. Jarkko Martikaisen Kainuu -ulottuvuus selveni vasta myöhemmin, mutta koen tämän yhteyden faniksi kasvamisen tarinassa tärkeäksi. Serkku oli etelänreissun kunniaksi käynyt levykaupoilla ja yksi ostetuista levyistä oli Me viihdytämme teitä -ep. Tältä mainiolta tekeleeltä löytyy myös yksi YUP -suosikkini – Lihavia luurankoja, joka on myös Jarkko Martikaisen elokuussa 2020 julkaistun 50-vuotisjuhlakirjan nimi.

Kirjan lukeminen oli täynnä hyviä hetkiä. Tarinat biisien taustalla poikkeuksetta kiehtovia. Laulujen lyriikat kuljettivat muistoja mukanaan ja Lihavia luurankoja -teoksen lukemisesta muodostui paikoitellen melko tunteellinen prosessi. Luettu palautti esiin koettua. Vuosikymmenten takaisia hetkiä lukion hämmennyksen vuosilta ja sitä seurannutta itsenäistymisen prosessia Helsingissä, yliopistoa, menneitä ihmissuhteita, joihin kaikkiin on kiinnittynyt useita YUP:n kappaleita, sekä myös keikkoja, niin festareilla kuin klubeillakin, joissa pääsin seuraamaan YUP:ta ja Martikaista soolona. Toki tarinat biisien taustalla olisivat saaneet olla paikoin laajempiakin mitaltaan. Ja vaikka jotkut itselle tärkeät biisit puuttuvat kirjasta, ymmärrettävää on, että rajausta on Martikaisen täytynyt tehdä. Kokonaisuus on jo nyt melkoinen ja fyysinen teos paksu ja painava monella tapaa. Martikaisen tekstit, joista erityisen tärkeiksi voisin nimetä vuoden 2001 Lauluja metsästä -levyn päätösraidan Nyrkkeilijän, sekä vuoden 1999 Normaalien maihinnousun niin ikään päättävän Kaikki on hyvin – ovat saaneet Lihavia luurankoja kirjassa arvoisensa kuvituksen. Ilkka Vuojalan piirrokset ovat ilmiömäisiä ja sopivat Jarkon tekstien yhteyteen riipaisevan hyvin. Martikaisen omat piirrokset jäävät Vuojalan teosten varjoon ja se lienee tarkoituskin. Kirjan äänikirja versio häviää, vaikka Martikaista on kyllä ilo myös kuunnella, itse fyysiselle kirjalle. Äänikirja ei näytä meille Vuojalan hienoja piirroksia.

Lähes 100 lauluun mahtuu paljon elämää, mutta myös elämän loppumista. En tiennyt sitä, että Martikainen koki niin valtavan tragedian hieman yli 20-vuotiaana. Se on väistämättä kasvattanut varjoa taiteilijan tuotannon taustalle. Kuolemaan on Martikainen saanut myös isänsä patologin työn kautta kosketusta pienestä pitäen. Kuolema ja suhde tuohon suureen kykyjenetsijään tulee Martikaisen sanataiteessa esiin tavan takaa. Kenties tausta patologin lapsena ja nuoruuden korkeassa keväässä kohdattu tragedia on myös tehnyt tuosta suhteesta terveemmän kuin monella muulla.

Kun YUP:n, Jarkko Martikaisen soolo sekä Luotetun miehet -tuotantoa on vuosien varrella tullut kuunneltua ja ajoittain varsin merkittäviä määriä, on minun vaikea lukea laulujen sanoituksia ilman, että kappaleiden melodia lähtee tekstiä kuljettamaan. Biisit ovat varsin tuttuja siis. Joku ystävällinen sielu on koostanut Spotify:n soittolistan nimeltä Lihavia luurankoja ja sitä kuuntelin lukemisen ohessa. Luin kirjaa ihan fyysisenä kappaleena, mutta kuuntelin välillä sitä myös itse taiteilijan lukemana äänikirjana. Tämä toi prosessiin syvyyttä. Jarkon ääntä oli turvallista kuunnella. Kaivoin myös ihan niitä fyysisiä levyjä esille. Vuoden 2001 Lauluja metsästä levystä saakka olen ostanut, paria poikkeusta lukuun ottamatta, kaikki YUP:n ja Martikais Jarkon hengentuotteet heti tuoreeltaan. Taso on ollut pääsääntöisesti korkea, joskin niiden tiettyjen kultakimpaleiden tähtimerkkeihin ei olla aina sentään ylletty. Näiksi kultakimpaleiksi miellän jo aiemmin mainitun Yövieraat (1996) -levyn, sekä Normaalien maihinnousun (1999), Mierolaisen (2004), Rakkauden (2006) ja Koirien taivaan (2014). Nämä lienee myös tekijälle mieluisia, sillä kyseisistä levyistä Lihavien luurankojen liki 100 laulutekstin joukkoon on päässyt 31.

En sitten tiedä voiko tätä teosta suositella niille, joille YUP:n ja Jarkko Martikaisen tuotanto ei ole tuttua. Lihavia luurankoja antaa toisaalta paljon Martikaisen sävellys ja -sanoitus työstä vuosien varrella iloa ja inspiraatiota saaneille. Itse kuulun tähän joukkoon. Jos jotain moitetta haluaa esiin nostaa, on se moite puhtaan subjektiivinen. Mielestäni Martikainen suotta väheksyy YUP:n viimeiseksi jäänyttä teosta Vapauden kaupungit (2008) ja hyväksyy siltä kirjan sivuille vain yhden kappaleen. Minulle levy on tärkeä ja sisältää useita hienoja kappaleita.

Tuosta 22-vuoden takaisesta hetkestä vantaalaisen urheilukentän ”hornankattilassa” alkanut taival kuulijana, fanina ja arvostajana jatkuu. Martikaisen ja Luotettujen miehien kuukausi takaperin julkaistu Ystävien taloissa on oikein mainio levy.

Niin ja se sävel, joka Korson Ankkarockissa herätti 17-kesäisen itseni huomion sisälsi seuraavanlaisen kertosäkeen:

”Oi äiti Maa,
jos voisin routaiseen rintaasi pään upottaa,
tyytyisin vähään. Lupaisin: ”Tähän jäädä voin, onneni teen.” Mutta tuuliajolla avaruuden jolla harhailee.”

• Tekijä: Jarkko Martikainen
• Teos: Lihavia luurankoja – Laulujen sanat ja tarinat
• Julkaisuvuosi: 2020
• Sivumäärä: 380
• Kirjan sijainti: Oma hylly & Suomalainen plus e- ja äänikirjapalvelu
• Arvio: 4/5