• 

Muistan pimeyden laskeutuneen Delhin saasteiden sumentaman illan ylle, muistan kakofonian Šivalle omistetussa temppelissä, kun tanssin herraa heräteltiin kymmenin kelloin, muistan ihmispaljouden ja muistan yhdet kasvot – hijran kasvot.

Kun aloitin lukemaan, sanan mukaisesti äärimmäistä Arundhati Royn toista romaania Äärimmäisen onnen ministeriö ja pääsin kohtaan jossa kerrottiin Anjumin, yhden teoksen päähenkilöistä ensivierailusta Punaiseen linnakkeeseen, muistin illan Delhissä yli 13 vuotta sitten. Kun Roy kirjoittaa turisteista hijroja ihmettelemässä ja kuvaamassa, tunnistan itseni:

”Ulkomaiset turistit taas töllistelivät hijroja – erityisesti Anjumia. Nuori hippimies, jolla oli läpitunkeva katse ja hapsottava jeesus-parta, katseli häntä ihaillen (…) ”Olette todeella kaunis”, mies sanoi. ”Kuva? Saanko ottaa?” Se oli ensimmäinen kerta, kun hänestä haluttiin ottaa kuva. (…) Valokuvaa hän ei nähnyt koskaan, mutta se oli jonkun alku, se kuva. Missä se oli nyt?”

• 

Yli kymmenen vuoden takainen matkani Intiaan vaikutti voimakkaasti siihen minkälainen Äärimmäisen onnen ministeriön lukukokemuksesta muodostui. Elin Delhin kaduilla ja turistikohteissa, hindu-temppeleissä, Jantar Mantarin aukiolla, Connaught place:ssa ja Jama Masjid moskeijassa ja monissa muissa paikoissa, johon Anjum ja kirjailija Roy minut kuljetti. Tuolloin, yli vuosikymmen sitten en tiennyt paljoakaan hijroista, en hindunationalismista, Kashmirin konfliktista tai BJB-puolueesta. Olin opintomatkalla ja kun on kyseessä Intia, se opintomatka ei pääty koskaan.

Äärimmäisen onnen ministeriö ei ole helppo teos. Se ei voi olla, eikä sen pitäisi sitä ollakaan. Intia ei ole millään ihmiselle käsitettävällä tavalla helppo maa, ”maanosa” tai todellisuus. Intian menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta, uskallan myös tulevaisuuden kohdalla näin sanoa, ei voi kuvata helpoksi. Ei se ole myöskään vaikea, se on Intialle aivan liian mieto sana, vaan se on kohtuuton, kaoottinen, ylivoimainen, vainoharhainen ja lopulta, sana joka sitä parhaiten kai kuvaa – äärimmäinen.

Olin monta kertaa luovuttamassa tämän teoksen kohdalla. Se vaati liikaa, se ahdisti liikaa, se sai tuntemaan itsensä niin käsittämättömän etuoikeutetuksi että harvoin, jos koskaan. Äärimmäisen onnen ministeriö sai tuntemaan myös omat pohjatietoni totaalisen puutteellisiksi niin Intian menneisyydestä kuin nykyhetkestä ja etenkin Kashmirin konfliktista. Olin kaivamassa esiin vuosikymmenen takaista uskontotieteen esseetä hindunationalismista, ikään kuin se minulle tarjoaisi oikeat avaimet Royn moniulotteisen romaanin ymmärtämiselle tai kertoisi mitään riittävää Intian historiasta ja nykyhetkestä.

Äärimmäisen onnen ministeriö on kuin Intia, jota kuvaa kaaos, ahdistavuus, absurdius ja niin valtava epäoikeudenmukaisuus, että en sitä kykene täältä suomi-perspektiivistä millään muotoa ymmärtämään. Samalla Intia on kuitenkin kaunis, mieletön, värikäs, kiehtova, mystinen – kaikkien superlatiivien maa.

Äärimmäisen onnen ministeriön kirjavaan ja laajaan henkilögalleriaan kuuluu intersukupuolisen Anjumin, Delhin kuuluisimman hijran lisäksi muun muassa Tilo (S. Tilottama), jonka koin eräänlaisena kirjailijan omakuvana, sekä häneen, kaikki omalla tavallaan, rakastuneet miehet Musa, Naga ja ”Garson Hobart”. Näiden lisäksi voidaan mainita Saddam Hussain, Neiti Jebeen II, Tohtori Azad Bhartiya, Majuri Amrik Singh ja yhtä lailla myös Delhi, Kashmir ja ylipäänsä Intia. Erikseen täytyy nostaa esille myös hautausmaa jonne Anjum keski-ikäisenä erään pettymyksen jälkeen muuttaa, ja josta muodostuu täysihoitola Jannat – ihmisten ja eläinten, sorrettujen ja kärsineiden lumoava sirkus, utopia Intiasta, jossa jokainen, riippumatta sukupuolesta, uskonnosta, kotimaasta, ihonväristä tai rakkauden kohteestaan, saa elää rauhassa, toisista välittäen ja toisiaan ymmärtäen.

Mitään selvää juonta kirjasta ei ehkä kannata etsiä. Se on täynnä pieniä ja suuria tarinoita, Intian historiaa, kuolemaa, terrorismia, kiihko-nationalismia, korruptiota ja rasismia. Se on täynnä Intiaa ja kaiken kamaluuden, kärsimyksen ja hulluuden reunoilta löytää myös rakkautta ja toivoa. Merkittävässä roolissa on Kashmirin konflikti, se epäoikeudenmukaisuuden päättymätön kierre, jossa ”oikean” totuuden julistaja ja sen määrittelijä saa murhata ja raiskata ne jotka ajattelevat toisin. Äärimmäisen onnen ministeriö on ennen kaikkea poliittinen teos. Arundhati Royn aktivismi säteilee sen sivuilta vakuuttavasti.

Arundhati Royn toinen romaani on kuitenkin paikoitellen kivuliaan täysi teos. Sen sisältö on niin runsasta, että lukuprojektini sen parissa kesti kuukausia. Aloitin lukemaan ministeriötä loppuvuodesta 2019. Luin teosta fyysisenä kappaleena ja kuuntelin sitä myös äänikirjana. Välillä kun kuuntelu tuntui raskaalta ja olin pudonnut kärryiltä tartuin kirjaan ja yritin päästä ”perinteisin keinoin” taas sisälle kirjan moniulotteiseen maailmaan. Halusin ehdottomasti saada kirjan luetuksi ja onneksi sinnittelin. Äärimmäisen onnen ministeriö on tärkeä kirja, kirja joka ei päästä lukijaansa helpolla ja joka lyö keskiluokkaista turvattua elämää viettävää lukijaansa monta kertaa päin kasvoja. Kirja pakottaa ottamaan selvää. Sitä on vaikea jättää olan kohautuksella taakseen. Keitä ovat hijrat? Entä paariat? Mikä on chamari? Keitä dalitit ovat? Kirjan luettavuutta voi toki helpottaa hieman, jos tietää entuudestaan jotain Intiasta – maailman suurimmasta demokratiasta, joka kätkee sisäänsä ihmiskunnan räikeimmän sortokoneiston – kastijärjestelmän, joka kiellettiin vuonna 1950 Intian perustuslaissa, mutta joka edelleen vaikuttaa maassa, jossa pelkästään kastien (varnojen) ulkopuolelle kuuluvia daliteja on arviolta 250 miljoonaa.

Se että on käynyt Intiassa, lukenut sen historiaa, opiskellut hindulaisuuden perusteita, ottanut selvää hindunationalismista ja sen voimakkaasta kasvusta viime vuosien Intiassa, eivät kuitenkaan vielä takaa, että Äärimmäisen onnen ministeriö olisi helposti selätettävissä. Kuten aiemmin jo mainitsin, oma tietämykseni Intiasta paljastui kovin heiveröiseksi. Tätä Äärimmäisen onnen ministeriö alleviivasi minulle useaan otteeseen. Kenties palaan tähän käsittämättömään teokseen myöhemmin uudestaan, sillä Intia ei jätä rauhaan. Intiaa ei voi kenties koskaan täysin ymmärtää, mutta se ei tarkoita, ettei siitä voisi oppia. Intialla, kuten Arundhati Roy:lla on meille paljon kerrottavaa.

”Ympärillä levittyi kaupunki kilometrien päähän. Tuhatvuotias velhotar torkkui mutta ei nukkunut, ei edes siihen aikaan yöstä. Sen medusankallosta luikerteli harmaita ylikulkusiltoja, jotka solmiutuivat ja avautuivat keltaisten natriumlamppujen udussa. Kodittomien nukkuvat hahmot reunustivat korotettuja kapeita jalkakäytäviä ketjuttuen pää kiinni varpaissa, pää kiinni varpaissa, pää kiinni varpaissa silmänkantamattomiin. Velhottaren löysän pergamenttimaisen ihon poimuihin kätkeytyi vanhoja salaisuuksia. Jokainen ryppy oli katu, jokainen katu karnevaali. Jokainen tulehtunut nivel oli rapautunut amfiteatteri, jolla oli vuosisatojen ajan esitetty tarinoita rakkaudesta ja hulluudesta, tyhmyydestä ja ilosta ja sanoinkuvaamattomasta julmuudesta. Mutta nyt koittaisi sen henkiinheräämisen aamu.”

Äärimmäisen onnen ministeriöstä on blogannut ansiokkaasti esimerkiksi:

https://kirsinbookclub.com/kirjat/arundhati-roy-aarimmaisen-onnen-ministerio-tarina-kuin-intia/ sekä http://kirjojenkuisketta.blogspot.com/2018/01/arundhati-roy-aaarimmaisen-onnen.html

Luettavaa Äärimmäisen onnen ministeriön taustalle:

Virpi Hämeen-Anttila: Minun Intiani, Otava (2014), Tommi Nieminen: Vastaus on Intia, HS-kirjat (2015), Arundhati Roy: Kuuntelen heinäsirkkoja, Like (2011), Amartya Sen: Moniääninen Intia, Basam Books (2007) ja Säävälä Minna & Tenhunen Sirpa : Muuttuva Intia, Edita (2007).

• Tekijä: Arundhati Roy
• Teos: Äärimmäisen onnen ministeriö (The Ministry of Utmost happiness)
• Julkaisuvuosi: 2017
• Suomentaja: Hanna Tarkka
• Sivumäärä: 474
• Mistä kirja: Kirjahyllystä ja ääni- ja e-kirjapalvelu Bookbeat:sta
• Arvio 4/5