Koputan lapsen huoneen oveen. ”Niin”, kuuluu huoneesta. Kysyn saanko tulla käymään ja lapsi antaa luvan. Huomaan, että legot ovat pitkin poikin lattiaa ja kysyn mitä sä rakennat, ja lapsi vastaa isäänsä katsomatta, että ”Minas Tirithiä”.

Viime maaliskuulta löytyy päiväkirjastani merkintä, että luen lapselle Tarua sormusten herrasta. Korona on siirtänyt koulut etäopetukseen ja meidän huonekunnassa aikuiset pitävät hämmentyneinä etätunteja, toinen lapsista käy hieman viileämmin etäkoulua ja päiväkoti-ikäinen säheltää, kuten nyt neljävuotias parhaiten taitaa. Muistelen, että aloitimme lukemaan Sormuksen ritareita jo helmikuussa ja että lapsi pakkasi kirjan mukaansa, lähtiessään hiihtolomalla isovanhempiensa kanssa Vuokattiin. Se voi toisaalta olla että muistan väärin, mutta annan itselleni anteeksi, jos viime kevät ei täysin kirkkaana mielessäni välky. Joka tapauksessa aloitimme, tuolloin kolmasluokkalaisen ja 9 -vuotiaan lapsen kanssa projektin, joka on tätä kirjoittaessani siirtynyt kolmanteen osaan – Kuninkaan paluuseen.

Alku oli hankala. Päätimme heti alussa, että nimenomaan luen iltaisin ennen nukkumaanmenoa ja että emme kuuntele kirjaa/kirjoja, vaikka ne äänikirjoina löytyvätkin ja vaikka ne ilmestyisivät myös äänikirjapalveluihin suomeksi luettuna, kuten syksyllä 2020 sitten tapahtui. Lapsen äidille tuli myös tiettyjä sääntöjä tämän projektin suhteen, sillä tämä projekti olisi lapsen ja isän yhteinen. Toki äiti sai luvan lukea tai kuunnella kirjaa itsekseen, sillä tyyppi oli jotenkin onnistunut olemaan tämän klassikon lukematta. Samoihin aikoihin aloitti lapsi kuitenkin lukemaan/kuuntelemaan äitinsä kanssa Narnian tarinoita. Narnia veikin aluksi pidemmän korren näiden brittikirjailija-ystävysten, Tolkienin ja Lewisin kirjallisten kohokohtien välisessä taistossa. Lapsi kuunteli hienovaraisen kärsivällisesti kun isänsä luki hänelle iltaisin, mutta totesi aika alkuvaiheessa että eihän tässä nyt tapahdu mitään. Sana tylsä taidettiin mainita myös. Mustien ratsastajien ilmaantuessa, Pomppivan Ponin majatalon nurkkapöydästä tarinaan ”pomppaavan” samooja Konkarin ja viimeistään Rivendelliin saapumisen myötä, oli lapsi koko lailla tarinan vallassa. Morian kaivosten kohdalla luettu kulkeutui jo mukaan leikkeihin ja tuleviin joululahjatoiveisiin.

Kevät ja kesä kuluivat hitaan lukemisen parissa. Vasta koulujen taas elokuussa alettua, muodostui iltoihimme rytmi ja olen lueskellut iltaisin ennen nukkumaanmenoa lapselle sellaista vajaata 10 sivua kirjaa. Tahti on verkkainen, mutta pidän tästä hitaasta haltuunotosta tässä äänikirja-ajan suorittamiskeskeisyydessä. Kerran olemme poikenneet totutusta, kun poika jäi koulusta kotiin hieman kipeänä (ei koronaa) ja soitti minulle töihin, että saako kuunnella Kahta tornia. Tähän suostuin.

En aivan osannut odottaa mitä tuleman piti, kun tähän projektiin tempauduimme. Nyt Tarun ollessa viimeisessä kolmanneksessaan, on lapsen toiminnassa tapahtunut melkoisia muutoksia. Loppusyksystä kaveri alkoi piirtämään versioitaan tarinan keskeisistä hahmoista, kuten Gandalfista ja Aragornista. Hän toivoi joululahjaksi Gandalfin sauvaa ja Aragornin miekkaa. Nämä tilattiin maailman toiselta laidalta, kiitos kummitädin, ja ne saapuivat tammikuussa. Joululahjaksi lapsen äiti valmisti haltijaviitat, myös pikkuveljelle. Näin isoveli sai luontevasti veljensä mukaan mielikuvitusleikkeihin, joita Taru sormusten herrasta on vahvasti inspiroinut. Tammikuussa lapsi visioi myös lyhytelokuvan, jonka hänen kummitätinsä kuvasi ja äiti leikkasi. Legoista on rakennettu viime kuukausina niin Barad-dûria kuin Minas Tirithiä.

Taru sormusten herrasta on ottanut lapsen sen verran kokonaisvaltaisesti pauloihinsa, että loppuvuodesta 2020 hän kertoi haluavansa kasvattaa pitkät hiukset ja värjätä ne valkoisiksi. Miksiköhän? Aika ajoin luku-urakan edetessä lapsi on laittanut lempihahmojaan ”paremmuusjärjestykseen”. Gandalfin hahmo on ollut listausten kärjessä lähes alusta saakka. Gandalfin lisäksi kärkipaikasta on kilpaillut Aragorn, Gimli, Legolas ja Pippin, mutta Frodo ei ole ainakaan toistaiseksi päätynyt näiden listojen kärkisijoille. On myös kuultu sellaisia lausahduksia kuin, ”mun lempipahis on Saruman”. Nämä hahmot ovat sitten kulkeutuneet leikkeihin kuin myös pojan viisi vuotta nuoremman veljen sanavarastoon. Vaikka nuorimmaiselle ei olla tarinaa vielä luettu, ei hän ole voinut välttyä sen vaikutukselta. Viimeksi hän on legoista rakentanut mustalla hevosella ratsastavan mustan hahmon, Sauronin. Välipalapatukoita saatamme nimittää nykyisin lembasiksi, vaikka kuvittelemme haltialeivän olevan toki parempaa ja pitävän pidempään nälkää. Olemme kuunnelleet viime kuukausina Fellowship of the Ring soundtrack:ä ja etenkin Howard Shoren sävellyksistä Concerning Hobbits ja A Knife in the dark ovat olleet lapselle mieluisia.

Olen myös itse huomannut viihtyväni kirjan parissa. Luin Sormusten herran aikanaan melko myöhäisessä iässä, noin parikymppisenä ja toki kävin katsomassa Peter Jacksonin ohjaamat leffat tuolloin 2000-luvun alussa. Olemme lapsen kanssa sopineet, että kun kirjan ”osa” (Tolkien painotti, että Sormusten herra on yksi yhtenäinen tarina, ei trilogia) on saatu luettua niin sitten katsomme elokuvan ”lyhyemmän” version ja kun olemme saaneet koko Tarun luettua loppuun katsomme kaikki elokuvat pidennettyinä versioina. Nyt olemme katsoneet Sormuksen ritarit ja Kaksi tornia. Elokuvien kohdalla olen joutunut pohtimaan elokuville asetettuja ikärajoja. Lapseni ikä ei niihin kyllä millään muotoa yllä mutta olen kokenut, että suurta vahinkoa en ole päässyt aiheuttamaan, vaikka kaksi elokuvista olemmekin nyt katsoneet. Tai mistäs sitä vielä tietää. Tarkasti on lapsi bongannut elokuvien eroavaisuuksia alkuperäisteokseen verrattuna ja harmitellut joidenkin kirjan, hänen mielestään merkittävien kohtausten ja hahmojen poissaoloa, kuten Tom Bombadilin.

Sen verran Taru on tempaissut myös minut mukaansa, että kaivoin kirjahyllystä Humphrey Carpenterin Tolkien elämäkerran (1977) ja luin sen tammikuussa samalla kun ihmettelimme lapsen kanssa Kahden tornin viimeisiä lukuja. Carpenterin teos syvensi kyllä merkittävästi Tolkien tietämystäni, tai jos totta puhutaan, en minä paljoakaan John Ronald Reuelistä ennen Carpenterin kirjan lukemista tiennyt. Ehkä jotain kirjailijan kiinnostuksesta Kalevalaa kohtaan, sekä siitä että hän oli toiminut professorina Oxfordissa ja kuin myös hänen vakaumuksellisesta katolisesta kristillisyydestä, mutta paljoa muuta en. Karukosken Tolkien -elokuvaa en ole katsonut, enkä haltiakieli quenya tullut opetelleeksi, mutta koulussa olen rohjennut oppilaille joskus todeta, kenties hieman liioitellen, että ilman Kalevalaa ei ehkä olisi fantasiakirjallisuutta siinä muodossa kuin Tolkien oli sitä luomassa.

Carpenterin kirjan sivuilta paljastuu konservatiivinen brittimies ja jollain tapaa Tolkienin katolinen kristillisyys vaikutti Carpenterin esittelemänä naiivilta ja piirun verran ahdasmieliseltä näin 2020-luvun näkövinkkelistä. En kuitenkaan lähde tässä yhteydessä enempää tätä yhtä maailman luetuimmista kirjailijoista kritisoimaan, vaikka toki kritiikki Taru sormusten herran tiettyjä piirteitä kohtaan – kuten naisten vähäistä roolia teoksessa – on yhä perusteltua.

Carpenterin Tolkien elämäkerran kiinnostavinta antia oli mielestäni juurikin Kalevalaa sivuavat kohdat. Carpenter, kuvatessaan Tolkienin ensimmäisen lukuvuoden päättymistä Oxfordissa ja odotusta, että täyttäisi 21 vuotta ja saisi viimein taas nähdä tulevaa vaimoaan Edithiä, kirjoittaa myös:

”Näihin aikoihin Tolkien löysi suomen kielen. Hän oli kaivannut tietoja Suomesta aina siitä alkaen, kun hän oli lukenut Kalevalan englanninkielisenä käännöksenä. Exeter Collegen kirjastosta hän löysi suomen kieliopin, jonka avulla hän kävi runojen alkuperäisen kielen kimppuun. Hän sanoi myöhemmin: ”Se oli kuin löytäisi kellarillisen laadultaan ja maultaan ihmeellistä ennen maistamatonta viiniä. Minä juovuin siitä.” Tolkien oppi suomea vain sen verran että pystyi puurtamaan läpi osan Kalevalasta alkukielellä. Suomen vaikutus hänen keksimiinsä kieliin oli silti perustavanlaatuinen ja merkittävä.”

Lainaus Carpenterin teoksen Loisto-pokkari version (2002) sivulta 70.

Tolkienin yhä vakuuttavaa klassikkoa on ollut ilo lukea. Merkityksellistä siitä on tehnyt se, miten lapsi on ottanut tarinan vastaan. On ollut hyvin mielenkiintoista, hämmentävää ja kiitollista nähdä, kuinka tämä klassinen tarina on vaikuttanut niin perustavanlaatuisesti lapseen. Vaikeaa on ollut tämän prosessin edetessä löytää perusteluita sille että lukemisella ja tarinoiden kuuntelemisella ei olisi merkitystä, tai että ne eivät kuulijaansa muokkaisi, arkea ja tässä tapauksessa lasten leikkejä ja sanavarastoa samalla rikastuttaen. Joidenkin tarinoiden kuuleminen voi muuttaa kuulijaansa peruuttamattomasti.

Vaikka Kuninkaan paluu on meillä edennyt nyt kuudennen kirjan toiseen lukuun Varjojen maa, voi olla että projekti Tolkien jatkuu vielä Sormusten herran päätyttyä. Lapsi kuunteli muutama viikko sitten Hobitin (1937) äänikirjana, vaikka tarkoitus oli lukea se Sormusten herran jälkeen. Alustavasti olemme pohtineet, että lukisimme seuraavaksi Silmarillionin (1977). Se olisi meille molemmille uusi tuttavuus. Tolkienin luomat maailmat kiehtovat sekä lasta että isää ja päädyimme tätä nälkää tyydyttämään ostamaan äskettäin John Garthin J.R.R. Tolkienin maailmat – Näin syntyi Keski-Maa (2020).

Jo lyhyt silmäily teokseen herätti kiinnostuksen:

”Äskettäin on esitetty, että Tolkien haltiat saivat vaikutteita siitä, mitä keskiajan skandinaavit uskoivat suomalaisista – samasta kansasta, jonka kieli innoitti Tolkienia luomaan quenyan. Skandinavian germaanit pitivät naapureitaan suomalaisia – tai kuten he sanoivat, kveenejä – haltioina ja noitina. Sanan muinais-englantilainen vastine cwénas, yksikkö cwén, esiintyy kuningas Alfredin selonteossa norjalaisen merenkävijän kanssa käydystä keskustelusta, tekstissä, jota Tolkien opinnoissaan tutki vuonna 1914. Andrew Higgins onkin esittänyt, että kielen nimen quenya ja sanan quendi ’haltiat’ lähtökohtana on cwén eli kvaen – ’suomalainen’, siis haltia.”

Lainaus Garthin teoksen suomennoksen (2021) sivulta 28.

Kiinnostus haltijoihin ja moniin muihin Taru sormusten herrasta esiin nouseviin kuvitteellisiin olentoihin, kuten vaikkapa eläviin puihin (entit ja etenkin puuparta) yhdistävät isää ja lasta. Kun lapsen mielikuvitus saa ravintoa, se ottaa kierroksia ja laajenee moneen suuntaan. Itselleni tämä nyt noin vuoden mittaiseksi venynyt lukuprojekti on ollut myös korona-ajan todellisuuspakoa, tuiki tarpeellista eskapismia. Eikä valitettavasti näytä siltä, että eskapismin tarve olisi ihan lähitulevaisuudessa vähenemässä.