Luettu vuosi 2020

Luettu vuosi 2020 tammikuusta kesäkuuhun.

Sellainen vuosi tällä kertaa. Kukapa osasi aavistaa tammikuun 1. päivä mitä tuleman pitää. Helmikuun lopussa vastasin vielä tyynesti eräälle pelokkaalle 9.-luokkalaiselle, että ei se korona tänne meille kauas Suomeen, että ihan voi olla rauhassa, kun nuori kyseli, että tuleeko se korona, että ei kai se tule…? Tulihan se ja muutti paljon, vei perusturvallisuuden tunteen, vavahdutti olemassaolon perustuksia, antoi aihetta elämän merkityksellisyyden pohdintaan – mihin olemme menossa ja mitä sitten tapahtuu? – ja osoitti ahneelle ihmistaimelle, kuinka mitättömän pieni mikrobi voi kyykyttää homo sapiensia ja pistää koko telluksen polvilleen.

Vuosi 2020 antoi riittävästi aihetta paeta kirjoihin. Maaliskuussa kun painettiin stoppia, keinovalikoimani, jolla tätä likipitäen kaiken mullistavaa pandemiaa lähdin selättämään, oli tuttu ja turvallinen – perhe, metsä ja kirjallisuus. Ensimmäinen kirja, joka vei ajatukseni koronasta paikoitellen kokonaan, oli Erno Paasilinnan matkareportaasi Kotiseuduilla ja vierailla mailla vuodelta 1988. En osaa tarkkaan sanoa mikä tässä kirjassa oli se tenho, joka toi jopa seesteisiä iltahetkiä absurdiksi muuttuneeseen reaalimaailmaan. Minulle oli joka tapauksessa toimivaa tehdä pakoa tähän palaan 80-luvun suomalaisena olemisen kulttuurihistoriaa, jonka E. Paasilinna eri puolille Suomea tekemien kuuden matkan aikana sanoin sekä muutamin valokuvin esiin nostaa.

Helmet-lukuhaasteen 2020 haastekohtiin tutustuin heti tuoreeltaan vuoden alussa. Ajattelin, että kokeillaan taas miten monen kohdan ehtisin täyttää, mutta niin, etten ottaisi itselleni tästä haasteesta tälläkään kertaa yöunia vievää stressitekijää. Näitä stressitekijöitä tämä vuosi toi sitten ihan riittämiin, niitä ei tarvinnut itselleen lisää keksiä. Olen seurannut Facebookin Helmet-lukuhaaste ryhmää melko säännöllisesti ja poiminut sieltä vinkkejä eri haastekohtiin. Olen perinteisesti myös taivastellut ihmisten lukunopeutta (ja kuuntelunopeutta). Miten kukaan pystyy! Helmi-maaliskuussa ilmaantuvat ensimmäiset ilmoitukset haasteen suorituksesta kielivät kyvystä ja taidosta ottaa nopeasti haltuun valtavan kasan kirjallisuutta. Tällaiseen tahtiin en itse kykene. Toki haasteen nopea suorittaminen voi kertoa myös siitä, että aikaa lukemiselle löytyy tai sitä aikaa osataan ottaa. Elämäntilanteita on niin monenlaisia. Helmet-lukuhaaste ei ole lukijoiden välinen kilpailu. Kilpailua toki saa käydä itsensä kanssa. Mutta missä määrin se on tarpeellista, jos ja kun lukeminen on se tärkein asia. Maaliskuun puolen välin jälkeen jätin haasteen ihmettelyn ja luin mitä mieli teki. Loppusyksystä katsoin kuitenkin tarkemmin, josko lukemani osuisivat haastekohtiin ja useathan niin tekivät.

Tämän verran ehdin ja olen ”suorituksestani” ylpeä. Tähdellä merkittyinä ne jotka säväyttivät jollain tavalla ja veivät perusjärkytysten äärelle.

Helmet-lukuhaaste 2020 (ei valmis, silti hyvä)

  • 1. Kirja on vanhempi kuin sinä: Arto Melleri: Ilmalaiva ”Italia” (Vuodelta 1979)
  • 2. Iloinen kirja: Veikko Huovinen: Hamsterit (Toiveikas talvimieli!)
  • 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti: Pitääkö olla huolissaan: Hotakainen, Kyrö & Nousiainen (Sarja toimii, vaan toimiiko kirja?)
  • 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä: Maria Pettersson: Historian jännät naiset (Kolme naista kannessa)
  • 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella: Erno Paasilinna – Tähänastisen elämäni kirjaimet
  • 7. Kirjassa rikotaan lakia: Laura Gustafsson: Korpisoturi
  • 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi: Frank Martela: Elämän tarkoitus (Puolisoni valitsi)
  • 9. Kirjassa kohdataan pelkoja: Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)
  • 12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera: Rosa Liksom: Everstinna ⭐️ (Heidi Herala everstinnana Helsingin kaupunginteatterissa 2019-)
  • 13. Kirjassa eksytään: Anni Kytömäki: Kultarinta ⭐️
  • 14. Urheiluun liittyvä kirja: Juhani Brander: Miehen kuolema ⭐️ (Lätkäjätkistä puhetta)
  • 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli: Tiina Piilola: Kalevalan naiset ⭐️
  • 17. Tutkijan kirjoittama kirja: Katriina Järvinen & Laura Kolbe: Sopivia ja sopimattomia Lempi, luokka ja suomalainen parisuhde ⭐️
  • 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja: Sofi Oksanen: Stalinin lehmät (Bulimia)
  • 19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa: J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta – Sormuksen ritarit ⭐️ (10-vuotiaan lapseni kanssa)
  • 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja: Juha Kauppinen: Monimuotoisuus ⭐️
  • 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta: Arto Melleri: Rubiinisilmäinen pääkallosormus (”Sinä keväänä Kosken Voitto ja Förstin veljekset tekivät kansalaiskoulun puukäsityötunnilla lankusta sähkökitarat ja maalasivat ne punaisiksi…”)
  • 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja: Yann Martel: Piin elämä
  • 23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä: Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti
  • 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa: Antti Tuuri: Levoton mieli
  • 25. Kirjassa ollaan saarella: Rutger Bregman: Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa (Atan saari aitona Kärpästen herra -saarena)
  • 28. Tulevaisuudesta kertova kirja: Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen & Jenni Räinä: Metsä meidän jälkeemme ⭐️
  • 30. Kirjassa pelastetaan ihminen: Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö ⭐️
  • 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla: Erno Paasilinna: Kotiseudulla ja vierailla mailla ⭐️
  • 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa: Paolo Giordano: Tartunnan aikaan (Italia)
  • 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos: J.K. Rowling: Salaisuuksien kammio
  • 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana: Petri Tamminen: Meriromaani
  • 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa: John Steinbeck: Vihan hedelmät ⭐️ (Vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeinen yleismaailmallinen talouspula)
  • 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu: Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla
  • 39. Kirjassa lennetään: JP Koskinen: Tulisiipi ⭐️
  • 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja: Arto Paasilinna – Aatami ja Eeva (A.Paasilinna 1942-2018)
  • 42. Kirjassa on isovanhempia: Ulla Koskinen: Suomessa selviytymisen historiaa ⭐️
  • 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja: Colson Whitehead: Nickelin pojat ⭐️ Kirja on julkaistu Otavan kirjasto -sarjassa)
  • 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa: Tommi Liimatta: Rollo (Neiti N:n kirjeestä Tommille)
  • 45. Esikoiskirja: Silvia Hosseini: Pölyn ylistys
  • 46. Kirjassa on sauna: Petri Tamminen: Piiloutujan maa
  • 47.-48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet: Juice puhuu – Kootut muistelmat vol. 1 & vol. 2
  • 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja: Jarkko Martikainen: Lihavia luurankoja
  • 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti (Luotan siihen, että joku Suomen kirjastolaitoksen henkilökunnasta tätä on jollekin suositellut!)

Näiden lisäksi olen lukenut taikka kuunnellut myös seuraavat teokset:

  • Antti Tuuri: Lähikuvassa Erno Paasilinna
  • Jouni Tikkanen: Lauma: 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa ⭐️
  • Caroline Criado Pérez: Näkymättömät naiset : näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille ⭐️
  • Antti Nylén: Kolme pyhää ⭐️
  • Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla
  • Sirpa Kähkönen: Muistoruoho (Kähkösen viimeisessä tehtiin ehkä ruokaa ja leivottiin, mutta en kyllä enää muista, koska kirjan kuuntelin helmikuussa. Voi siis olla, että menisi kohtaan 41.)
  • Jaana Kanninen & Kukka Ranta: Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta ⭐️ (Kirjassa on äänessä useat saamelaiset, muuta Kanninen ja Ranta eivät ole saamelaisia.)
  • Juha Hurme: Suomi ⭐️
  • Antti Heikkinen: Kallio-poika – Peilikuvassa Kalle Päätalo
  • Minna Canth: Kauppa-Lopo
  • Marko Annala: Väristyskirja

Tällä hetkellä on luvussa, muutamaa juttua vaille valmiina, Pentti Haanpään parhaat, jonka pokkariversion kannessa Riku Rantala toteaa Haanpään parhaiden olevan hänen kirjansa autiolle saarelle (36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja). Kuuntelen myös parhaillaan A.W Yrjänän Joonaanmäen valaita (27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani). Molemmat teokset on tarkoitus viedä loppuun ennen vuoden vaihdetta.

Niin kuin varmasti monilla, ovat äänikirjat ottaneet vahvasti paikkansa minunkin kirjallisuuden kuluttamisessa. Äänikirjoja on tullut kuunneltu viimeisin neljän vuoden aikana vuosi vuodelta enemmän. Tällä kertaa kuuntelin kokonaisuudessaan lähemmäs 20 kirjaa. Vaikka pääsääntöisesti kuuntelinkin nuo parisenkymmentä kirjaa, osaa niistä myös luin. Olen huomannut tarvitsevani myös sen fyysinen teoksen, joten jos työmatkoilla oli kirja kuulolla, niin illalla nukkumaan mennessä saatoin lukea sitä samaa teosta, jota aiemmin päivällä kuuntelin äänikirjana. Kuten useat kirjallisuuden parissa työskentelevät ovat todenneet (esim. kirjailija Laura Lindstedt ja kriitikko Antti Majander) kaikki kirjat eivät toimi äänikirjoina, vaan ne tarvitsevat fyysinen (perinteisen) muodon. Olen kyllä hyvin pitkälti samaa mieltä ja esimerkiksi Anni Kytömäen Kultarinta vaati minulla sen, että otan itse lukemana haltuun sen, minkä kuunnellessa saatoin menettää. Yksi mainio esimerkki tähän keskusteluun on Jarkko Martikaisen syksyllä julkaistu Lihavia luurankoja jota sekä kuuntelin että luin. Kuuntelussa – lukijana itse taitelija Martikainen – on omat ansionsa. Se lukee, joka on myös kirjoittanut, mutta fyysisessä teoksessa ollaan silti kilometrejä edellä äänikirjaa, koska tällaiselle YUP & Jarkko Martikais -fanille Lihavia luurankoja teoksen vaikuttavat ja tekstejä uusiin ulottuvuuksiin vievät Ilkka Vuojalan piirrokset eivät jostain kumman syystä välity vain kuuloaistin kautta. Tämän ovat kirjailijat ja kustantajat varmasti jo hoksanneet. Lisätään kuvia kirjojen kansien väliin. Tällaisesta teoksesta sopii esimerkiksi myös Tommi Liimatan hämmentävä Rollo.

Jos näistä lukemista ja kuuntelemistani kirjoista pitäisi joitain suositella niin seuraavat teokset olisivat vahvoilla: Rosa Liksomin Everstinna (lähes täydellinen), Silvia Hosseinin Pölyn ylistys (vahva esikoinen), Juhani Branderin Miehen kuolema (pätevä keskustelunavaus), Jokiranta & Co:n Metsä meidän jälkeemme (ei syyttä Finlandialla palkittu), Antti Nylénin Kolme pyhää (hieman toisenlaista Nyléniä), Carolinen Criado Perezin Näkymättömät naiset (todella tarpeellinen teos), Arto Mellerin Rubiinisilmäinen pääkallosormus (oma henkilökohtainen suosikki jo vuosien ajan), Katriina Järvisen & Laura Kolben Sopivia ja sopimattomia (mielenkiintoinen, sivistävä), Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti (ankeriaat ovat tämän kirjan jälkeen monin verroin kiinnostavampia), Ulla Koskisen Suomessa selviytymisen historiaa (ilo kuunnella ja oppia), JP Koskisen Tulisiipi (upea tarina), Rutger Bregmanin Hyvän historia (lohdullinen, tarpeellinen & kiehtova), Juha Hurmeen Suomi (Hurme on poikkeusyksilö), Tiina Piilolan Kalevalan naiset (vuoden parhaita lukukokemuksia), Colson Whiteheadin Nickelin pojat (raadollinen ja kuumottava USA:n presidentinvaalien yhteydessä kuunneltuna), John Steinbeckin Vihan hedelmät (klassikko ansaitusti), Veikko Huovisen Hamsterit (hauska ja iloinen) ja Anni Kytömäen Kultarinta (hitaasti käynnistyvä, mutta uljaasti kehittyvä, koskettava tarina) sekä myös blogiini aiemmin kirjoittamistani kirjoista ehdottomasti Juha Kauppisen Monimuotoisuus ja Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö, Jaana Kannisen & Kukka Rannan Vastatuuleen sekä jo mainittu Jarkko Martikaisen Lihavia luurankoja. Tämä ei toki tarkoita, että muut lukemani/kuuntelemani kirjat olisivat jotenkin läpeensä huonoja tai sellaisia joita en missään nimessä kenellekään suosittelisi, vaan tuossa listassa oli kenties ne jotka herättivät ajatuksia, lisäsivät ymmärrystä maailmasta ja ihmisistä ja toivat järjen valoa tähän visakoivuiseen kalloon.

Jonkun verran tuli tänäkin vuonna luettua kirjoja, joita en loppuun asti saanut vietyä. Toukokuussa Risto Isomäen Mitä koronapandemian jälkeen jäi äänikirjana kesken, kun huomasin olevani vielä valmistautumaton ottamaan vastaan tietoa mahdollisista uusista vakavista pandemioista ja hälyttävästä antibioottiresistenssin vaarasta. Koronakevään myrskyjen moukaroima psyykkinen ihoni oli vielä turhan ohut. Tästäkin syystä tänä vuonna lukemissa/kuuntelemissani kirjoissa on jonkun verran kevyempää tavaraa, vaikka toki sinne ahdistavaakin mukaan on kulkeutunut. Syksyllä kesken jäi Roselius & Silvennoisen Villi itä – Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros. Ehkä sen loppuun saatan ensi vuoden puolella, kuten myös Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus – teoksen.

Minulle on vaikeaa jättää teoksia kesken, vaikka ymmärrän hyvin sen ajatuksen, että elämä on liian lyhyt siihen, että lukee huonoja kirjoja. Jos ei lähde, niin sitten ei lähde. Tämä äänikirjan vallankumous luo pohjaa juurikin tällaiselle ajatusleikille. On helppo jättää kesken ja ”huonot” kirjat voi myös kuunnella nopeasti. Mitä jää sillon mieleen kun Pirjo Heikkilä papattaa lukunopeudella 2.0? Jääkö oivaltavat ajatukset kalloon kehää kiertämään ja ilmi saapumatta, kun on kiire saada nimi listaan? Mitä jos kirjan ”hyvyys” valkeneekin vasta kun kirja on edennyt pidemmälle kuin 20 % näytöllä? Itse syyllistyn tähän ilman muuta. Katselen, että kuinka monta prosenttia on tullut jo kuunneltua, kuinka paljon on jäljellä siihen, että voi aloittaa uuden? Ikään kuin tämä olisi kiinni siitä, että edellinen kirja on yhä kesken. Olen sen tyyppinen hahmo, että lukuhaasteesta tulee minulle helposti suorittamista, joka kummittelee lukemisen (ja kuuntelemisen) taustalla. Luon siis niitä stressitekijöitä itselleni lisää kuitenkin.

Pari vuotta olen listannut lukemiani teoksia goodreadsiin. Tammikuussa laadin haasteekseni selättää 40 kaunokirjallista teosta, mutta ylitin itseni ja sain kasaan 50 kirjaa, jotka goodreadsista löytyvät. Lyhin luettu teos oli Mellerin runokirja Ilmalaiva ”Italia” 47 sivun pituudella ja pisin Liimatan tiiliskivi Rollo 749 sivullaan. Keskiarvo kirjojen pituudelle oli 306 sivua ja ilmeisesti viihdyin lukemieni/kuuntelemieni kirjojen parissa, sillä kovin suopeasti annoin niille tähtiä – keskiarvolla 3,9/5. Ensi vuoden haasteeksi asetan 45 teosta.

Iloa ja valoa kaikille haastevuoteen 2021!

Luettu vuosi 2020 heinäkuusta joulukuuhun.

Jarkko Martikainen – Lihavia luurankoja

On elokuun ensimmäinen viikonloppu. Olen ystävieni kanssa merkittävällä retkellä. Istumme hiekkakentällä ja ihmettelemme mennyttä kesää, pian alkavaa koulua, musiikkia, yleistä hälinää ja nuoruutta – kaikkea sitä mitä nyt varttia vaille 18-vuotiaat tuppaavat ihmetellä. Sitten korviini kantautuu säveliä, vänkiä ja mukaansatempaavia. Mitäs, mitäs tämä on?

On vuosi 1998 ja meitä on tuolla hiekkakentällä muutama muukin ihmettelemässä. Helsingin Sanomien 3.8.1998 päivätyssä uutisessa kerrotaan, että:

”Vantaan Korson urheilukentän hornankattilaan saapui viime vuoden tapaan lähes 35 000 nuorta kuuntelemaan Suomen ykkösartisteja. Ahtaan paikan kammoa poteville urheilukenttä ei sunnuntaina ollut oikea paikka. Päälavan lähituntumaan pääseminen vaati pitkää pinnaa, sillä kääntyminenkin oli paikoittain yleisömeressä vaikeaa.”

Vuosi 1998 oli Ankkarockin historian kulminaatiopiste. Seuraavana kesänä tapahtumaan myytiin päivälippuja 60 markalla ja kävijämäärää rajoitettiin. Vaan se kesä 1998! Tuona kadonneen nuoruuden usvaiseen autereeseen kietoutuneena elokuun viikonloppuna Korson urheilukentälle oli pakkautunut joidenkin aikalaisarvioiden mukaan 50 000, mahdollisesti jopa 70 000 ihmistä. Aikalaisarviot tuppaavat liioitella, mutta kyllä siellä ihmistä oli liikkeellä. Siellä oli kaikki.

Kaveriporukkamme matkaan oli lyöttäytynyt myös natiiveja, kaksi Korson kasvattia ja kesän 98 uusia tuttavuuksia. Toisen muistan vielä nimeltä. Katja, missähän lienet nyt… Olimme suunnistaneet Korsoon, ehkä HIM:ä tai Ismo Alanko Säätiötä kuuntelemaan, en enää muista tarkkaa motiiviamme, tai sitten Korson matkamme syynä oli vain se mikä monilla muillakin, tapahtuma oli ilmainen ja siellä esiintyi hyviä bändejä ja se, että sinne meni kaikki.

Muistelen, ja vaikka tiedän että muisti voi pettää, että tuona elokuun alun sunnuntaina, kesäloman viimeisinä hetkinä, kuulin tai nimenomaan kuuntelin ensimmäistä kertaa yhtyettä nimeltä YUP. Olin tietoinen tällaisesta joukkiosta. Paria vuotta aiemmin, todennäköisesti Yövieraat -levyn myötä, oli bändi ilmestynyt, jostain hyvin merkillisestä syystä, Lohjan Harjulaan keikalle. Itse en keikalle asti ollut päässyt, mutta muistan että olimme kaverieni kanssa ylittäneet itsemme ja pyöräilleet kodeistamme kaukaa Virkkalasta Lohjalle (matkaa n.6km) ja tulleet katsomaan miten nuoriso viikonloppuisin kaupungissa temmeltää ja päätyneet luuhaamaan Harjulan pihalle. Minulle tämä oli ensimmäinen kerta, kun uskaltauduin viikonloppuiltana ulos kodin taikapiiristä. Haparoivia askelia. Muistan hämärästi YUP:n keikkamainoksen ja siihen isketyn, mielestäni hävyttömän halvan lipun hinnan, 10mk.

Korson kokemusten siivittämänä YUP oli rekisteröitynyt mieleeni nyt vahvemmin, kun tuon paria vuotta aiemman Harjula -kokemuksen myötä. Meni kuitenkin vielä vuosi ja kesään 1999 asti, kun ostin ensimmäisen YUP -levyn. Levy oli Yövieraat ja siitä muodostui, kuten arvata saattaa, minulle se tärkein yhtyeen levyistä. Samana kesänä saimme vieraita Kajaanista, kun serkkuni perheineen ilmestyivät kyläilemään luoksemme. Jarkko Martikaisen Kainuu -ulottuvuus selveni vasta myöhemmin, mutta koen tämän yhteyden faniksi kasvamisen tarinassa tärkeäksi. Serkku oli etelänreissun kunniaksi käynyt levykaupoilla ja yksi ostetuista levyistä oli Me viihdytämme teitä -ep. Tältä mainiolta tekeleeltä löytyy myös yksi YUP -suosikkini – Lihavia luurankoja, joka on myös Jarkko Martikaisen elokuussa 2020 julkaistun 50-vuotisjuhlakirjan nimi.

Kirjan lukeminen oli täynnä hyviä hetkiä. Tarinat biisien taustalla poikkeuksetta kiehtovia. Laulujen lyriikat kuljettivat muistoja mukanaan ja Lihavia luurankoja -teoksen lukemisesta muodostui paikoitellen melko tunteellinen prosessi. Luettu palautti esiin koettua. Vuosikymmenten takaisia hetkiä lukion hämmennyksen vuosilta ja sitä seurannutta itsenäistymisen prosessia Helsingissä, yliopistoa, menneitä ihmissuhteita, joihin kaikkiin on kiinnittynyt useita YUP:n kappaleita, sekä myös keikkoja, niin festareilla kuin klubeillakin, joissa pääsin seuraamaan YUP:ta ja Martikaista soolona. Toki tarinat biisien taustalla olisivat saaneet olla paikoin laajempiakin mitaltaan. Ja vaikka jotkut itselle tärkeät biisit puuttuvat kirjasta, ymmärrettävää on, että rajausta on Martikaisen täytynyt tehdä. Kokonaisuus on jo nyt melkoinen ja fyysinen teos paksu ja painava monella tapaa. Martikaisen tekstit, joista erityisen tärkeiksi voisin nimetä vuoden 2001 Lauluja metsästä -levyn päätösraidan Nyrkkeilijän, sekä vuoden 1999 Normaalien maihinnousun niin ikään päättävän Kaikki on hyvin – ovat saaneet Lihavia luurankoja kirjassa arvoisensa kuvituksen. Ilkka Vuojalan piirrokset ovat ilmiömäisiä ja sopivat Jarkon tekstien yhteyteen riipaisevan hyvin. Martikaisen omat piirrokset jäävät Vuojalan teosten varjoon ja se lienee tarkoituskin. Kirjan äänikirja versio häviää, vaikka Martikaista on kyllä ilo myös kuunnella, itse fyysiselle kirjalle. Äänikirja ei näytä meille Vuojalan hienoja piirroksia.

Lähes 100 lauluun mahtuu paljon elämää, mutta myös elämän loppumista. En tiennyt sitä, että Martikainen koki niin valtavan tragedian hieman yli 20-vuotiaana. Se on väistämättä kasvattanut varjoa taiteilijan tuotannon taustalle. Kuolemaan on Martikainen saanut myös isänsä patologin työn kautta kosketusta pienestä pitäen. Kuolema ja suhde tuohon suureen kykyjenetsijään tulee Martikaisen sanataiteessa esiin tavan takaa. Kenties tausta patologin lapsena ja nuoruuden korkeassa keväässä kohdattu tragedia on myös tehnyt tuosta suhteesta terveemmän kuin monella muulla.

Yksi mieleenpainuvimmista keikkakokemuksista ja kohtaamisista tapahtui Hämeenlinnan Suisto-klubilla, kun Martikaisen ja Luotettujen miesten keikan jälkeen menimme kaverin kanssa jututtamaan Jarkkoa ja tulin tälle kertoneeksi, että olimme, tuolloin 4-vuotiaan esikoispoikani kanssa, diggailleet kovasti Koirien taivas levyn nimiraitaa. Taiteilija piirsi tervehdyksen ja puumerkkinsä kansilehden sivuille.

Kun YUP:n, Jarkko Martikaisen soolo sekä Luotetun miehet -tuotantoa on vuosien varrella tullut kuunneltua ja ajoittain varsin merkittäviä määriä, on minun vaikea lukea laulujen sanoituksia ilman, että kappaleiden melodia lähtee tekstiä kuljettamaan. Biisit ovat varsin tuttuja siis. Joku ystävällinen sielu on koostanut Spotify:n soittolistan nimeltä Lihavia luurankoja ja sitä kuuntelin lukemisen ohessa. Luin kirjaa ihan fyysisenä kappaleena, mutta kuuntelin välillä sitä myös itse taiteilijan lukemana äänikirjana. Tämä toi prosessiin syvyyttä. Jarkon ääntä oli turvallista kuunnella. Kaivoin myös ihan niitä fyysisiä levyjä esille. Vuoden 2001 Lauluja metsästä levystä saakka olen ostanut, paria poikkeusta lukuun ottamatta, kaikki YUP:n ja Martikais Jarkon hengentuotteet heti tuoreeltaan. Taso on ollut pääsääntöisesti korkea, joskin niiden tiettyjen kultakimpaleiden tähtimerkkeihin ei olla aina sentään ylletty. Näiksi kultakimpaleiksi miellän jo aiemmin mainitun Yövieraat (1996) -levyn, sekä Normaalien maihinnousun (1999), Mierolaisen (2004), Rakkauden (2006) ja Koirien taivaan (2014). Nämä lienee myös tekijälle mieluisia, sillä kyseisistä levyistä Lihavien luurankojen liki 100 laulutekstin joukkoon on päässyt 31.

En sitten tiedä voiko tätä teosta suositella niille, joille YUP:n ja Jarkko Martikaisen tuotanto ei ole tuttua. Lihavia luurankoja antaa toisaalta paljon Martikaisen sävellys ja -sanoitus työstä vuosien varrella iloa ja inspiraatiota saaneille. Itse kuulun tähän joukkoon. Jos jotain moitetta haluaa esiin nostaa, on se moite puhtaan subjektiivinen. Mielestäni Martikainen suotta väheksyy YUP:n viimeiseksi jäänyttä teosta Vapauden kaupungit (2008) ja hyväksyy siltä kirjan sivuille vain yhden kappaleen. Minulle levy on tärkeä ja sisältää useita hienoja kappaleita.

Tuosta 22-vuoden takaisesta hetkestä vantaalaisen urheilukentän ”hornankattilassa” alkanut taival kuulijana, fanina ja arvostajana jatkuu. Martikaisen ja Luotettujen miehien kuukausi takaperin julkaistu Ystävien taloissa on oikein mainio levy.

Niin ja se sävel, joka Korson Ankkarockissa herätti 17-kesäisen itseni huomion sisälsi seuraavanlaisen kertosäkeen:

”Oi äiti Maa,
jos voisin routaiseen rintaasi pään upottaa,
tyytyisin vähään. Lupaisin: ”Tähän jäädä voin, onneni teen.” Mutta tuuliajolla avaruuden jolla harhailee.”

  • Tekijä: Jarkko Martikainen
  • Teos: Lihavia luurankoja – Laulujen sanat ja tarinat
  • Julkaisuvuosi: 2020
  • Sivumäärä: 380
  • Kirjan sijainti: Oma hylly & Suomalainen plus e- ja äänikirjapalvelu
  • Arvio: 4/5

Kukka Ranta & Jaana Kanninen – VASTATUULEEN: Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta

Kun Pirkka-Pekka Petelius pyysi viime syksynä saamelaisilta anteeksi 1980- ja 90-luvuilla esitettyjen tv-sarjojen saamelaisia loukkaavia sketsejään somekansalta petti peräventtiili. Paljon oli niitä, jotka kummastelivat Peteliuksen anteeksipyyntöä ja niitä jotka pitivät sitä naurettavana. Nyt oltiin ylitetty jokin raja. Pyytää nyt vanhoja anteeksi. Oli toki myös niitä, jotka ymmärsivät Peteliusta. Niitä, jotka kokivat että ihminen voi kasvaa, ja että on ihan ymmärrettävää katua tekojaan, kun ymmärrystä ja kenties viisauttakin karttuu iän myötä.

Kun vuoden 1988 syksyllä aloitin peruskoulun ensimmäisen luokan, eräs luokkatoverini asteli muutamien muiden äitiensä kyljissä jännitystä nyyhkivien luokkatovereiden ohitse leppoisasti lauleskellen ”nunnuka nunnuka lailaa lailaa”. Oliko siinä jotain pahaa? Tiesikö tämä seisemänvuotias esittävänsä räikeän stereotyyppistä kuvaa erään suomalaisen vähemmistön ihmisistä? No ei tiennyt ja juuri tämä on tässä ongelma.

Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan esittämien saamelaishahmojen ”läpät” olivat puhkaisseet laajan kansankerroksen. Vuonna 1988 ei meidän olohuoneen puupaneloidusta televisiosta montaa kanavaa näkynyt. Kai se oli silloin ihan ok, että lapset katselivat Peteliuksen ja Kallialan esittämää viihdettä. Hymyhuulia ja Pulttiboissia muistan katselleeni itsekin, olinhan jo ainakin 7 vuotta. En tiedä näyttäisinkö vastaavaa huumoria omille lapsilleni, mutta kenties ajan henki oli sellainen, että ei sitä niin mietitty mitä sieltä televisiosta tulee ja saako niitä lapset katsella. Toisaalta mietitäänkö tänä päivänä yhtään sen enempää?

Niin minkälaista viihdettä? Aake Kallialan Helsingin Sanomiin kesällä (25.7.20) antaman haastattelun mukaan tuo viihde ei aina täysin validia kamaa ollut. Pari lainausta HS:n jutusta: ”no okei…, ehkä se laatu ei ollut ihan parasta aina.”, ”Osahan on ihan täyttä paskaa.” Tätä ajoittaista paskaa me ensimmäiselle luokalle astelleet ihmistaimet katselimme ja siinä sivussa opimme, että lapinäijät ovat tietynlaisia. Tästä esimerkistä tuli monelle normi.

Jaana Kannisen ja Kukka Rannan Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta -teoksen soisin lukevan kaikkien niiden, jotka pitivät Peteliuksen anteeksipyyntöä turhana. Etenkin Kannisen kirjoittama luku Kalmistojen kaivelua ja kallonmittausta tai Kukka Rannan kirjoittama Kaukana kotoa kuvaavat kylmäävästi saamelaisten aivan lähihistoriassamme kohtaamaa kyykyttämistä. Jos anteeksipyyntö oli mielestäsi liioittelua, suosittelen lukemaan edellä mainitut luvut. Vastatuuleen julkaistiin lokakuussa 2019. Peteliuksen anteeksipyyntö aiheutti usean sosiaalisen median kaikentietävän kuoron jäsenen mielissä kuohuntaa vastaavasti marraskuun lopussa. Ylen uutinen Peteliuksen anteeksipyynnöstä on julkaistu 21.11.2019.

Kenties Petelius oli lukenut Jaana Kannisen ja Kukka Rannan teoksen. Kenties hän oli tutustunut Vastatuuleen kirjassa esiintyvään sisäministeri Maria Ohisalon avustaja Petra Laitiin, joka on Suomen saamelaiset ry.n puheenjohtaja ja aktivisti Ellos Deatnu -ryhmässä. Ehkä, en tiedä. Tämä on vain heikko oletus. Mutta jos näin on käynyt, tarjoaisi tämä oivan esimerkin siitä, että tutustumalla ihmiseen, joka edustaa jotain muuta – tässä tapauksessa valtavirrasta poikkeavaa, suomalaisen vähemmistön edustajaa – ennakkokäsitykset tuosta ihmisestä ja siitä mitä hän edustaa saattavat muuttua ja omat menneisyyden ajatusmallit ja teot näyttäytyä uudessa valossa. Tämä on tietenkin omaa tulkintaani, mutta en pidä mahdottomana sitä, että näin olisi voinut käydä.

”Vielä 1950-luvulla saamelaislapset lukivat oppikirjasta, kuinka pieni keltanaamainen lappalainen oli osa sukupuuttoon kuolevaa kansaa. 1960-luvulla maantiedon oppikirjassa puolestaan kerrottiin, että lappalaisia on vähän ja että he elävät poronhoidosta. Kirjassa oli vanhan saamelaisen miehen kuva, ja kuvatekstissä luki, että lappalaisilla on korkeat poskipäät ja vinot silmät. Vieressä koreili Miss suomi ja Universumi Armi Kuusela; kuvan yhteydessä todettiin, kuinka suomalaiset ovat vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä.”

Ote luvusta Kaukana kotoa s.149

Minulle Vastatuuleen oli joukko mieltä kuohuttavia oppitunteja, joiden parissa koin kiinnostusta, alakuloa, hämmennystä ja monia muita tunteita. Joidenkin oppituntien parissa kylmäsi ja ahdisti, toisten parissa vitutti. Moni oppitunnin hetki oli läpeensä kiehtova ja aiempia käsityksiäni saamelaisista ja saamelaisuudesta avartava. Oppitunteja piti Kukka Ranta ja Jaana Kanninen, jotka olivat tehneet työnsä ehdottomasti hyvin. Apunaan heillä oli johdannon tekstiä mukaillen ”saamelaisten tuottamaa tietoa aina, kun se on ollut mahdollista.” Muodostuuko tämä ongelmaksi? Varmasti, jos niin sen haluaa tekevän. Kukka Ranta ja Jaana Kanninen eivät ole itse saamelaisia. He antavat teoksessaan äänen saamelaisille. Muutama vuosi sitten luin äitinsä puolelta saamelaisen professori Veli-Pekka Lehtolan teoksen Saamelaiskiista – Sortaako suomi alkuperäiskansaa? (2015). Koin saavani perusteltua tietoa saamelaiskiistasta. Kumpi tässä oli painavampi kriteeri, se että kirjoittaja on saamelainen vai se, että hän on professori? Itse haluan lukea ja kuulla alkuperäiskansan menneisyydestä, nykyhetkestä, tavoista, kielestä, kulttuurista yms. mieluusti juuri tuon alkuperäiskansan edustajalta. Toki tiedostaen, että minä en ole oikea henkilö kertomaan, kuka on saamelainen. Tähän kysymykseen tarjoaa näkökulmia Vastatuuleen -teoksessa Kukka Rannan kirjoittama luku Mitä on saamelaisuus? Kuka saa siis kutsua itseään saamelaiseksi ja millä perustein?

Saamelaiskäräjälakia jos haluaa vilkaista, se löytyy linkin takaa: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1995/19950974#L1P3

Tämän voi ajatella myös näin: Osaako joku muu kuin suomalainen kertoa suomalaiselle paremmin miten se suomalainen elää, mikä on heille tärkeää, miten he kokevat historiansa, miten he suomalaisuutensa määrittelevät, miten he pukeutuvat (näitä kysymyksiä voi esittää lukuisia)? On toki tarpeellista, että joku ulkopuolinen, siitä kulttuurista mistä kirjoittaa täysin irrallaan oleva henkilö esittää näkökulmia tarkkailtavasta kohteesta. Näin antropologit ymmärtääkseni toimivat. Katsovat ulkopuolelta kohdettaan. Mutta osaako ruotsalainen kertoa paremmin millainen on suomalainen? Tai miten suomalaisen kuuluisi elää? Tai kuka saa kutsua itseään suomalaiseksi? Antropologeilla on ennakko-oletuksensa ja esiymmärryksensä, niin kuin meillä ihmisillä on. Mieli täysin tyhjänä tauluna ketään ei voi katsoa. Siksi minullakin mielen pohjalla on lauleskellut vuosikymmeniä parivaljakko Kalliala & Petelius. Aivan varmasti olen ainoa.

Opetan yläkoulussa uskontoa- ja historiaa. Molemmissa aineissa pystyn vaivatta nostamaan opetuksessa esiin perustietoa saamelaisista. Se, että teenkö sitä tarpeeksi on hyvä kysymys. Välillä tuntuu, että en. Saamelaisten kansallispäivänä aamunavausvuorossa oleva opettaja saattaa pitää informatiivisen selonteon saamelaisista. Niin on käynyt ehkä pari kertaa vajaan kymmenen vuoden aikana. Kun kysyn maailmanuskontojen kurssilla, yleensä siis 7.-luokkalaisilta, mikä on ainoa Euroopan unionin alueella asuva virallinen alkuperäiskansa, ei kovin moni käsi nouse ylös. Jos jatkan ja kysyn, mitä vähemmistökieliä Suomessa on, niin osaavatko vastata, että inarinsaame, koltansaame ja pohjoissaame? Ehkä olen tässä nyt epäreilu, sillä kuinka moni aikuinen osaa vastata samaan kysymykseen oikein?

Yhteiskuntaopin opettajia OPS velvoittaa kertomaan suomalaisista vähemmistöistä. Tässä yhteydessä he soittavat kenties Ailu Vallea ja kertovat vaikkapa Niillas Holmbergista, ehkä jopa Suohpanterrorista. Helposti saamelaisuuden laajempi käsittely jää vähäiseksi sen perinteisen syyn takia: on niin paljon asioita, mitä pitäisi käsitellä, että ei vaan yksinkertaisesti ehdi. Itse olen tähän samaan sortunut ja ikään kuin omantunnon kolkuttamista vaientaakseni soittanut, olevinaan asiantuntevasti, muutamia kertoja oppilaille ASA:n Suomi takaisin saamelaisille -kappaletta:

”kansaa koitettu sulattaa tappamalla
venäläisen, ruotsalaisen, tanskalaisen tapparalla!”

Vastatuuleen teoksen luettuani koen, että tiedän nyt enemmän saamelaisista ja saamelaisuudesta. Edelleen tietoni on vajavaista. Minun on kuitenkin entistä vaikeampi pitää Peteliuksen anteeksipyyntöä turhana. Vaikea minun on myöskään asettua puoltamaan esimerkiksi Jouni Kitin, joka kirjoitti pääosin erittäin kriittisen arvion Kannisen ja Rannan teoksesta tai kansanedustaja Mikko Kärnän näkökantoja saamelaisuudesta. Kysymys saamelaisuuden määritelmästä ja oikeuksista on kaikkea muuta kuin helposti ratkaistavissa. Kukka Rannan ja Jaana Kannisen Vastatuuleen pyrkii paikkaamaan sitä valtavaa aukkoa, joka minun kaltaisillani kantasuomalaisilla on. Voi olla hyvinkin niin, että me emme tiedä saamelaisista juuri mitään. Sen verran uskon itse tietäväni, että Suomen valtion olisi korkea aika vihdoin vahvistaa YK:n kansainvälisen työjärjestö ILO:n sopimus nro 169 alkuperäiskansojen ja heimokansojen oikeuksista.

”Helsingin yliopiston anatomian laitoksen assistentti Pauli Kajanoja mittasi saamelaisten kalloja vielä 1970-luvulla välineillä, jotka ovat peräisin 1920-luvun fyysisen antropologian tutkimuksista”

Ote luvusta Kalmistojen kaivelua ja kallonmittausta

s. 139 ja kuvaliite

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Muistan pimeyden laskeutuneen Delhin saasteiden sumentaman illan ylle, muistan kakofonian Šivalle omistetussa temppelissä, kun tanssin herraa heräteltiin kymmenin kelloin, muistan ihmispaljouden ja muistan yhdet kasvot – hijran kasvot.

Kun aloitin lukemaan, sanan mukaisesti äärimmäistä Arundhati Royn toista romaania Äärimmäisen onnen ministeriö ja pääsin kohtaan jossa kerrottiin Anjumin, yhden teoksen päähenkilöistä ensivierailusta Punaiseen linnakkeeseen, muistin illan Delhissä yli 13 vuotta sitten. Kun Roy kirjoittaa turisteista hijroja ihmettelemässä ja kuvaamassa, tunnistan itseni:

”Ulkomaiset turistit taas töllistelivät hijroja – erityisesti Anjumia. Nuori hippimies, jolla oli läpitunkeva katse ja hapsottava jeesus-parta, katseli häntä ihaillen (…) ”Olette todeella kaunis”, mies sanoi. ”Kuva? Saanko ottaa?” Se oli ensimmäinen kerta, kun hänestä haluttiin ottaa kuva. (…) Valokuvaa hän ei nähnyt koskaan, mutta se oli jonkun alku, se kuva. Missä se oli nyt?”

Yli kymmenen vuoden takainen matkani Intiaan vaikutti voimakkaasti siihen minkälainen Äärimmäisen onnen ministeriön lukukokemuksesta muodostui. Elin Delhin kaduilla ja turistikohteissa, hindu-temppeleissä, Jantar Mantarin aukiolla, Connaught place:ssa ja Jama Masjid moskeijassa ja monissa muissa paikoissa, johon Anjum ja kirjailija Roy minut kuljetti. Tuolloin, yli vuosikymmen sitten en tiennyt paljoakaan hijroista, en hindunationalismista, Kashmirin konfliktista tai BJB-puolueesta. Olin opintomatkalla ja kun on kyseessä Intia, se opintomatka ei pääty koskaan.

Äärimmäisen onnen ministeriö ei ole helppo teos. Se ei voi olla, eikä sen pitäisi sitä ollakaan. Intia ei ole millään ihmiselle käsitettävällä tavalla helppo maa, ”maanosa” tai todellisuus. Intian menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta, uskallan myös tulevaisuuden kohdalla näin sanoa, ei voi kuvata helpoksi. Ei se ole myöskään vaikea, se on Intialle aivan liian mieto sana, vaan se on kohtuuton, kaoottinen, ylivoimainen, vainoharhainen ja lopulta, sana joka sitä parhaiten kai kuvaa – äärimmäinen.

Olin monta kertaa luovuttamassa tämän teoksen kohdalla. Se vaati liikaa, se ahdisti liikaa, se sai tuntemaan itsensä niin käsittämättömän etuoikeutetuksi että harvoin, jos koskaan. Äärimmäisen onnen ministeriö sai tuntemaan myös omat pohjatietoni totaalisen puutteellisiksi niin Intian menneisyydestä kuin nykyhetkestä ja etenkin Kashmirin konfliktista. Olin kaivamassa esiin vuosikymmenen takaista uskontotieteen esseetä hindunationalismista, ikään kuin se minulle tarjoaisi oikeat avaimet Royn moniulotteisen romaanin ymmärtämiselle tai kertoisi mitään riittävää Intian historiasta ja nykyhetkestä.

Äärimmäisen onnen ministeriö on kuin Intia, jota kuvaa kaaos, ahdistavuus, absurdius ja niin valtava epäoikeudenmukaisuus, että en sitä kykene täältä suomi-perspektiivistä millään muotoa ymmärtämään. Samalla Intia on kuitenkin kaunis, mieletön, värikäs, kiehtova, mystinen – kaikkien superlatiivien maa.

Äärimmäisen onnen ministeriön kirjavaan ja laajaan henkilögalleriaan kuuluu intersukupuolisen Anjumin, Delhin kuuluisimman hijran lisäksi muun muassa Tilo (S. Tilottama), jonka koin eräänlaisena kirjailijan omakuvana, sekä häneen, kaikki omalla tavallaan, rakastuneet miehet Musa, Naga ja ”Garson Hobart”. Näiden lisäksi voidaan mainita Saddam Hussain, Neiti Jebeen II, Tohtori Azad Bhartiya, Majuri Amrik Singh ja yhtä lailla myös Delhi, Kashmir ja ylipäänsä Intia. Erikseen täytyy nostaa esille myös hautausmaa jonne Anjum keski-ikäisenä erään pettymyksen jälkeen muuttaa, ja josta muodostuu täysihoitola Jannat – ihmisten ja eläinten, sorrettujen ja kärsineiden lumoava sirkus, utopia Intiasta, jossa jokainen, riippumatta sukupuolesta, uskonnosta, kotimaasta, ihonväristä tai rakkauden kohteestaan, saa elää rauhassa, toisista välittäen ja toisiaan ymmärtäen.

Mitään selvää juonta kirjasta ei ehkä kannata etsiä. Se on täynnä pieniä ja suuria tarinoita, Intian historiaa, kuolemaa, terrorismia, kiihko-nationalismia, korruptiota ja rasismia. Se on täynnä Intiaa ja kaiken kamaluuden, kärsimyksen ja hulluuden reunoilta löytää myös rakkautta ja toivoa. Merkittävässä roolissa on Kashmirin konflikti, se epäoikeudenmukaisuuden päättymätön kierre, jossa ”oikean” totuuden julistaja ja sen määrittelijä saa murhata ja raiskata ne jotka ajattelevat toisin. Äärimmäisen onnen ministeriö on ennen kaikkea poliittinen teos. Arundhati Royn aktivismi säteilee sen sivuilta vakuuttavasti.

Arundhati Royn toinen romaani on kuitenkin paikoitellen kivuliaan täysi teos. Sen sisältö on niin runsasta, että lukuprojektini sen parissa kesti kuukausia. Aloitin lukemaan ministeriötä loppuvuodesta 2019. Luin teosta fyysisenä kappaleena ja kuuntelin sitä myös äänikirjana. Välillä kun kuuntelu tuntui raskaalta ja olin pudonnut kärryiltä tartuin kirjaan ja yritin päästä ”perinteisin keinoin” taas sisälle kirjan moniulotteiseen maailmaan. Halusin ehdottomasti saada kirjan luetuksi ja onneksi sinnittelin. Äärimmäisen onnen ministeriö on tärkeä kirja, kirja joka ei päästä lukijaansa helpolla ja joka lyö keskiluokkaista turvattua elämää viettävää lukijaansa monta kertaa päin kasvoja. Kirja pakottaa ottamaan selvää. Sitä on vaikea jättää olan kohautuksella taakseen. Keitä ovat hijrat? Entä paariat? Mikä on chamari? Keitä dalitit ovat? Kirjan luettavuutta voi toki helpottaa hieman, jos tietää entuudestaan jotain Intiasta – maailman suurimmasta demokratiasta, joka kätkee sisäänsä ihmiskunnan räikeimmän sortokoneiston – kastijärjestelmän, joka kiellettiin vuonna 1950 Intian perustuslaissa, mutta joka edelleen vaikuttaa maassa, jossa pelkästään kastien (varnojen) ulkopuolelle kuuluvia daliteja on arviolta 250 miljoonaa.

Se että on käynyt Intiassa, lukenut sen historiaa, opiskellut hindulaisuuden perusteita, ottanut selvää hindunationalismista ja sen voimakkaasta kasvusta viime vuosien Intiassa, eivät kuitenkaan vielä takaa, että Äärimmäisen onnen ministeriö olisi helposti selätettävissä. Kuten aiemmin jo mainitsin, oma tietämykseni Intiasta paljastui kovin heiveröiseksi. Tätä Äärimmäisen onnen ministeriö alleviivasi minulle useaan otteeseen. Kenties palaan tähän käsittämättömään teokseen myöhemmin uudestaan, sillä Intia ei jätä rauhaan. Intiaa ei voi kenties koskaan täysin ymmärtää, mutta se ei tarkoita, ettei siitä voisi oppia. Intialla, kuten Arundhati Roy:lla on meille paljon kerrottavaa.

”Ympärillä levittyi kaupunki kilometrien päähän. Tuhatvuotias velhotar torkkui mutta ei nukkunut, ei edes siihen aikaan yöstä. Sen medusankallosta luikerteli harmaita ylikulkusiltoja, jotka solmiutuivat ja avautuivat keltaisten natriumlamppujen udussa. Kodittomien nukkuvat hahmot reunustivat korotettuja kapeita jalkakäytäviä ketjuttuen pää kiinni varpaissa, pää kiinni varpaissa, pää kiinni varpaissa silmänkantamattomiin. Velhottaren löysän pergamenttimaisen ihon poimuihin kätkeytyi vanhoja salaisuuksia. Jokainen ryppy oli katu, jokainen katu karnevaali. Jokainen tulehtunut nivel oli rapautunut amfiteatteri, jolla oli vuosisatojen ajan esitetty tarinoita rakkaudesta ja hulluudesta, tyhmyydestä ja ilosta ja sanoinkuvaamattomasta julmuudesta. Mutta nyt koittaisi sen henkiinheräämisen aamu.”

Äärimmäisen onnen ministeriöstä on blogannut ansiokkaasti esimerkiksi:

https://kirsinbookclub.com/kirjat/arundhati-roy-aarimmaisen-onnen-ministerio-tarina-kuin-intia/ sekä http://kirjojenkuisketta.blogspot.com/2018/01/arundhati-roy-aaarimmaisen-onnen.html

Luettavaa Äärimmäisen onnen ministeriön taustalle:

Virpi Hämeen-Anttila: Minun Intiani, Otava (2014), Tommi Nieminen: Vastaus on Intia, HS-kirjat (2015), Arundhati Roy: Kuuntelen heinäsirkkoja, Like (2011), Amartya Sen: Moniääninen Intia, Basam Books (2007) ja Säävälä Minna & Tenhunen Sirpa : Muuttuva Intia, Edita (2007).

  • Tekijä: Arundhati Roy
  • Teos: Äärimmäisen onnen ministeriö (The Ministry of Utmost happiness)
  • Julkaisuvuosi: 2017
  • Suomentaja: Hanna Tarkka
  • Sivumäärä: 474
  • Mistä kirja: Kirjahyllystä ja ääni- ja e-kirjapalvelu Bookbeat:sta
  • Arvio 4/5

Petri Tamminen: Piiloutujan maa

Kuka meistä ei olisi joskus piiloon kaivannut. Kuka minnekin ja mitä milloinkin. Verottajaa, pomoa, puolisoa, ikääntymistä, ajatuksiaan, vastuuta, aikuisuutta, hallitsematonta pelkoa, virusta…

En kiellä, ettenkö viime viikkoina piiloon olisi kaivannut. Kenties enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Piiloon maailman sekopäisyyttä ja elämän arvaamattomuutta. Piiloon sellaista, jota nähdä ei voi, mutta joka on vaarallinen ja voi viedä hengen. Hiljaista herättäjää, jota on maailmassa 5 grammaa.

Pohjanmaan mökille olen kaivannut. Kauas asutuskeskuksista, lakeuksia tuijottamaan ja siellä lakeudella rapistuvaa latoa. En liene yksin näissä aatoksissani ja näihin pohdintoihin ja tunnetiloihin kuluneina (suljetun Suomen ja suljetun maailman), viikkoina on parhaiten minulle sopinut erityisesti lukeminen – tärkein eskapismin muoto, sanat jotka vievät hetkeksi muualle.

Petri Tammisen Piiloutujan maa on lämmittänyt kirjahyllyjäni (ne ovat vuosin varrella vaihtuneet, eläneet, kasvaneet) vuodesta 2004 asti. Tämä selvisi, kun löysin kirjan välistä haalistuneen kuitin, josta erotin tarkkaan sitä tihrustettuani päivämäärän 5.12.2004 ja osoitteen, Suomalainen kirjakauppa, Kauppakatu 5-9, Lohja. Kodit ovat vaihtuneet, ihmissuhteet muuttuneet, mutta Piiloutujan maa on kulkenut mukana.

Kaverini kehui Piiloutujan maata minulle jo kesällä 2003, kun tutkin hänen isänsä kirjahyllyä ja selailin Tammisen pientä kirjasta. Olen odottanut nyt hyvän tovin, että tulisi oikea hetki aloittaa ja lukea tämä. Olen vienyt Piiloutujan maan välillä mökille, ”mökkikirjastoon” ja tuonut sen sieltä sitten takaisin. Olen lukenut tässä odottamisen aikana puolenkymmentä Tammisen teosta, joista kaikista olen poikkeuksetta pitänyt, mutta Piiloutujan maahan en ole jostain syystä tarttunut. Korona-kriisin puhjettua katsoin oikean ajan vihdoin koittaneen.

”Sairaala muistuttaa meille, että kaikelta ei voi piiloutua, että kärsimyksellä on valta riistää meidät salatuimmastakin kätköstä lamppujen loisteeseen”  

 Petri Tamminen, tarinassa laitos s.36

Piiloutujan maassa hakeudutaan piiloihin, henkisiin ja fyysisiin. Kirja koostuu 42 lyhyestä tarinasta, joissa piiloja etsitään ja löydetään hyvin kirjavista ja mielikuvituksellisista paikoista. Piiloja kuvaillaan, niiden merkitystä pohditaan. Piiloja löydetään vintiltä, teollisuusalueelta, kalamajasta, metsästä, lentoasemalta, pyöröpaalien takaa, kirjastosta, museosta, peräkamarista, hiekkakuopasta, ihmisjoukoista, antikvariaatista, hotellista, kirjoista ja äidin sylistä vain muutamia mainitakseni. Kirjaa lukiessa huomaa pian, että kaikki Tammisen teoksen esittelemät piilot eivät tässä poikkeusajassa enää päde, ne ovat menettäneet otteensa, perusta on murentunut niiden alta. Emme voi piiloutua kirjan tarkoittamassa merkityksessä nyt ihmisjoukkoon, lentoasemille, kirjastoihin, museoihin… Vaan eipä kirjailija Tamminen ole tainnut pandemia mielessään näitä piilojaan keksiä ja niistä kirjoittaa. Tosin jotkut piilot ”toimivat” yhä ja niistä huomasin lukevan mielelläni:

”Jokainen on joskus vaivihkaa poistunut alakerran hälystä ja noussut portaita taivaaseen, vinttipiilon hiljaisuuteen. Sinne ihmisten äänet kuuluvat raukeina. Sinne maailman kohu kantautuu vaimeana kuin toisesta ajasta, sellaisesta josta selvittiin jo.”   

Petri Tamminen tarinassa vintti s.7-8

Piiloista lukiessani mieleen nousi aika ajoin Veikko Huovinen ja hänen kertomuksensa ja Piiloutujan maan loppupuolella Huovisen nostaa esiin myös Tamminen tarinassaan esikuvat sivulla 104:

”Sisäsyntyisiä piiloutujia tapaa vain kirjoissa. Meillä heitä on kuvannut Veikko Huovinen. Huovinen edustaa kertojatyyppiä, joka piilottaa henkilöitään rohkeasti ja ihmettelemättä.”

Tamminen on epäilemättä Huovisensa lukenut ja vaivattomasti voin kuvitella Tammisen Piiloutujan maata kirjoittaessaan inspiroituneen Huovisen teoksista kuten Hamsterit (1957), joka sivumennen sanoen tarjoaa oivallista tarttumapintaa korona-ajan hamstrausvimmaan* ja Havukka-ahon ajattelija (1952). Kirjailija ja kirjallisuudentutkija Tero Liukkonen nostaa vuonna 1997 julkaistussa Huovis-tutkielmassaan Veikko Huovinen – Kertoja, veitikka, toisinajattelija Huovisen koko tuotannon kantaviksi aiheiksi kaksi tekijää, joista toista hän nimittää suojan motiiviksi. Liukkonen viittaa teoksessaan Huovisen luomaan ikoniseen Konsta Pylkkäseen ja tämän korpifilosofin tarpeeseen suojautua atomipommilta Havukka-ahon ajattelijassa. Konsta Pylkkänen suunnittelee rakentavansa Huuhkajavuoren luolaan atomisuojan, jonka varustaisi tarvittaessa niin hyvin, että siellä voisi asua, vaikka vuodenkin. Tätä atomisuojan kehittelyä Huovinen jatkaa Konstan Pylkkerö (1961) -kokoelmassa, jonka kertomuksessa Korean sodan seurauksia Konsta ja hänen kaverinsa Anselmi rakentavat luolaan suojan, kun maailmanpoliittinen tilanne näyttäytyy uhkaavalta, Liukkonen kirjoittaa.

Piiloutujan maa on helmi. En ole kyvykäs sanomaan, että kadotettu sellainen, mutta minulle lukijana se tuotti juuri sen tunteen (toteutti sen tarpeen), jota siihen tarttuessani kaipasin: päästä piiloon. Kirjat ovat parhaita piilopaikkoja, turvallisia tarvittaessa. Kullakin on oman piilonsa, piilopaikkansa. Ne voivat olla konkreettisia, kuten mökki tai lapsuudenkoti. Tai abstrakteja, kuten muistot, valokuvien kautta avautuva portti lapsuuden kesiin. Tamminen on viisas kertoja, älykäskin. Ne eivät tässä tapauksessa sulje toisiaan pois. Tamminen näkee tarkasti ja hän on parhaimmillaan todella hauska. Tuntuu siltä että lausetta kirjoittaessaan Tamminen on tarkastanut kaikki mahdolliset paikat ja reitit mihin se lause voi viedä ja siksi osaa kirjoittaa lauseen täydelliseksi. Todella usein hän siinä onnistuu. Ja silti niihin lauseisiin on jätetty tilaa lukijalle, lukijan niihin astua ja ne sanat ja lauseet täyttää ja elää omalla tavallaan läpi.

Olen löytänyt kuluneen korona-kuukauden aikana itselleni uuden piilon. Kotimme läheltä löytyvän metsäsaarekkeen, joka on nimetty sympaattisesti mäyrämetsäksi. Kun siellä juoksen tai kävelen alkuillasta jylhien, vanhojen mäntyjen seassa ja kuuntelen lintujen ilmaista kevätkonserttia, jollain tavalla olen päässyt hetkeksi piiloon, piiloon uutiskuvia taivaisiin kurottelevista tartunta- ja kuolinpylväistä. Metsäsaarekkeista kirjoittaa myös Tamminen:

”Salaperäisintä suomalaista piilomaisemaa ovat peltojen metsäsaarekkeet. Tehomaatalouskin saattaa unohtaa sellaisen koskemattomaksi. Lahopuut makaavat rehevien saniaisten seassa. Päivänvalon pitkät viirut kulkevat sammalmatolla. Kun metsäsaarekkeen hämystä ja kirkon viileydestä astuu pellonreunan kirkkauteen, tuntuu kuin syntyisi tai niin kuin seisoisi toipilaana sairaalan ovilla.”

Petri Tamminen tarinassa piiloutujan suomi s.122

  • Kirjailija: Petri Tamminen
  • Teos: Piiloutujan maa
  • Kustantaja: Otava
  • Julkaisuvuosi: 2002
  • Sivumäärä: 127

* Veikko Huovisen teoksista löytyy useita teemoja jotka resonoivat edelleen nykyhetkessä (korona-ajassa) sieltä kaukaa vuosien takaa. Hamstraamisesta ollaan puhuttu viime viikkoina julkisessa keskustelussa paljon. Siihen asiaan löytää kaikupohjaa Huovisen Hamstereista. Ärhäkästä viruksesta, joka leviää ihmiseltä toiselle ja maasta toiseen Huovinen on kynäillyt kirjan nimeltä Lentsu (1978).