Tomi Kontio: Kansallispuistojen kutsu

Kaksi koronakesää on takana ja kansallispuistot keräävät kävijäennätyksiä. On lähtökohtaisesti erittäin hienoa, että korona on kuljettanut ihmisiä luonnon keskelle. Arvostuksen kasvua ympäröivää luontoamme kohtaan on vaikea pitää huonona asiana, sillä intuitiivisesti haluan lisääntyneiden kävijämäärien kertovan juuri siitä. Suosituimmat puistot ovat kuitenkin niin ruuhkaisia, että se miksi kansallispuistoja on ylipäänsä perustettu – suojelemaan luontoa ja ylläpitämään luonnon monimuotoisuutta – joutuu paikoitellen koetukselle. Kävijäennätyksistä kuluneena vuonna uutisoi YLE 3.9.2021 https://yle.fi/uutiset/3-12082913. Vuoden 2021 tammikuusta heinäkuun loppuun mennessä kansallispuistojen kävijämäärät nousivat kaikkien aikojen ennätykseensä, yhteensä 2,5 miljoonaan vierailijaan. Erilaiset kansallispuistoihin liittyvät sosiaalisen median keskustelupalstat ovat aika ajoin ottaneet kierroksia kommentoijien pohtiessa sitä, miten luonnossa pitäisi käyttäytyä, mitä siellä saa ja ei saa tehdä, mitkä ovat luonnossa kulkijan oikeudet, mitkä velvollisuudet jne. Mielipiteet ovat moninaisia, kirjavia ja yllätys ei varmaan ole se, että turhautumista ja ylilyöntejä näilläkin foorumeilla tapahtuu. Yksi mielipide kuitenkin lienee melko kestävä – luontoa pitää kunnioittaa.

Kun kuulin runoilija Tomi Kontion kirjasta, yllätyin positiivisesti. Kuten monet kansallispuistoista viehättyneet, minäkin aloin jokunen vuosi sitten haaveilemaan kansallispuistojen ”keräämisestä” ja ensimmäisen koronakesän 2020 myötä tuohon haaveeseen liittyi vahvana ajatus vierailla kansallispuistossa nimenomaan lapsen/lapsien kanssa. Sinänsä ei ollut yllättävää, että loppuvuodesta 2020 Suomen luonto – lehden sivuilla törmäsin Tomi Kontion Kansallispuistojen kutsu -kirjan arvioon. Tällainen teos pitikin ilmestyä ja hienoa, että juuri Tomi Kontion kaltainen vahvaa stadilais ja itähelsinkiläis konnotaatiota mukanaan kuljettanut kirjailija/runoilija on teoksen taustalla.

Pidin kirjasta kovasti. Kontion taidokas sanojen käyttö ja paikoitellen seesteisen runollinen tyyli, sopivat erinomaisesti luonnossa kulkemisesta kertovan kirjan pirtaan. Aiemmat mielikuvat ohjaavat lukukokemusta ja niin tälläkin kertaa. Minulle Kontio oli entuudestaan taitava ja kunnioitusta herättävä runoilija Itä-Helsingistä. Nyt hän on toki yhä tätä, mutta myös omalla esimerkillään tietä luonnon kokemisen ja luonnossa liikkumisen autuutta kiinnostavaksi tehnyt isä, joka on jaksanut nähdä vaivaa (se voi olla myös luontevaa, normaalia) tuoda luontoa myös jälkeläistensä elämänpiiriin. Miten saada omat lapset kiinnostumaan luonnossa liikkumisesta? Yksinkertainen vastaus lienee – menemällä luontoon. Yksi keskeinen viesti on Kontiolla ollut kirjan saaman mediahuomion perusteella se, että jos runoilija pärjää luonnossa, pärjää kuka tahansa muukin.

Melko haipakkaa on Kontio lapsensa (pääosin poikansa Aamoksen) ja osittain myös muun perheensä kanssa kansallispuistoissa kiertänyt. Kutsu on ollut vahva. Liekö kirjan julkistamisen deadline vaikuttanut vauhtiin vaiko vain into käydä läpi mahdollisimman monta puistoa mahdollisimman lyhyessä ajassa. Mene ja tiedä, mutta Kontio kirjoittaa Kansallispuistojen kutsu -teoksen luvussa Tarinoiden äärellä, että innostus kansallispuistoja kohtaan käynnistyi jutuntekoreissulla (Mondo -matkailulehti) UKK-puistoon vuonna 2015. Kun kirja julkaistiin syksyllä 2020 on 40 puiston läpikäyntiin ollut aikaa viisi vuotta. Luirojärven saunasta sikisi innostus, jonka tärkein anti on kuitenkin muu kuin kirjan julkaisu. Toki on hienoa, että myös kirja julkaistiin, mutta se että lähiön kasvatti, Kontion sanomaa lainaten ”nykäistiin pystylähiöstä pystymetsään”, ja mukaan intoutui myös alakouluikäinen lapsi, on eittämättä tämän projektin ydin. Eikä luonnossa liikkuminen pysähdy tavoitteen saavuttamisen myötä. Suomen kansallispuistoissa riittää kyllä koluttavaa ja päälle voidaan lisätä aluksi, vaikka ne Suomen 19 luonnonpuistoa. Kontio kirjoittaa teoksen jälkisanoissa, että ”Vaeltelumme on muuttunut elämäntavaksi”. Se on ihan ok elämäntapa.

Kansallispuistojen kutsu -kirjan parasta antia olivat luvut kansallispuistoista, joissa itsekin on ehtinyt vierailemaan. Kontion kynästä loihditut lauseet toisaalta lisäsivät myös kiinnostusta käydä niissä, missä ei ole vielä kulkenut. Kansallispuistoissa vierailut ovat aina yksilöllisiä. Se minkälaisia fiiliksiä kansallispuistoissa kulkeminen on herättänyt minussa, ei välttämättä vastaa lainkaan jonkun toisen kokemusta. Muistan, kun kävelin kesällä 2015 Seitsemisessä Saari-Soljasen lyhyttä rengasreittiä pari kuukautta vanha lapseni rintarepussa mukana kulkien, ei fiilis ollut kovin korkealla. Se ei toki johtunut maisemista ja luonnosta ympärillä, vaan siitä, että pienokaisemme huusi ja parkui muutaman tunnin reissumme aikana lähes tauotta, eikä lainkaan suostunut olemaan hiljaa ja rauhoittumaan, vaikka kuinka kauniisti pyysin. Viisi vuotta myöhemmin samaisessa Seitsemisen kansallispuistossa reilu kuusi kilometriä pitkä Torpparintaival sujuikin sitten tuolta viisivuotiaaksi vaivihkaa varttuneelta rintareppuitkijältä täysin moitteetta, vain pari lyhyttä poikkipuolista sanaa taipaleen aikana suustaan pihauttaen.

Uskon, että Kontion Kansallispuistojen kutsu kirjaan tarttuminen lisää kiinnostusta kulkea luonnossa ja kuten Kontioiden kohdalla, ottaa luontoa tykö vanhempina lapsiensa kanssa. Suosittelen etsimään kirjan käsiisi ja kuulemaan kutsun, sillä vaikka kansallispuistojen kutsun kuulee eittämättä parhaiten vierailemalla joissakin niissä 40:ssä Suomen kansallispuistossa, välittyy tuo kutsu hienosti myös Tomi Kontion kirjan sivuilta.

Niin, miten siellä kansallispuistoissa pitää sitten liikkua? Sen voi tarkastaa niistä yleisistä infotauluista, jotka jokaisen kansallispuiston porteilla vastaan tulee. Luontoon.fi sivuilta löytyy tarvittavat ohjeet, ne löytyvät täältä: https://www.luontoon.fi/retkietiketti#kunnioitaluontoa

”Erämaan kutsua ei pysty kahlitsemaan sanalla, eikä rajaamaan millään kieliopilla. Erämaata ei ole valjastettu sanoilla olemassaoloon. Sitä ei ole. Ja siksi sen kutsu on niin voimakas.”
Tomi Kontio luvussa Tallottujen polkujen tuolle puolen s.326

Vinkkinä: Vieraile Syötteen kansallispuistossa ja lue Kansallispuistojen kutsu -kirjan luku Toraslammen tuvan häviö. Mieluummin vasta Toraslammen tuvalla.

Soveltuu HELMET-LUKUHAASTEESSA 2021 ainakin kohtiin 12 ja 34.

Advertisement
Julkaistu by juhaniteras 0

Vaikuttavan tarinan äärellä – eli lyhyt selonteko siitä kuinka Taru sormusten herrasta kaappasi isän ja lapsen tukevasti pauloihinsa.

Kun lapsen innostus tarinaan heräsi, kaivoin varaston kätköistä julisteen, joka oli kulkenut useamman helsinkiläisen verkkokellarin kautta aivan kuin odottaakseen, että päätyy lopulta lapseni huoneen seinälle kehystettynä.

Koputan lapsen huoneen oveen. ”Niin”, kuuluu huoneesta. Kysyn saanko tulla käymään ja lapsi antaa luvan. Huomaan, että legot ovat pitkin poikin lattiaa ja kysyn mitä sä rakennat, ja lapsi vastaa isäänsä katsomatta, että ”Minas Tirithiä”.

Viime maaliskuulta löytyy päiväkirjastani merkintä, että luen lapselle Tarua sormusten herrasta. Korona on siirtänyt koulut etäopetukseen ja meidän huonekunnassa aikuiset pitävät hämmentyneinä etätunteja, toinen lapsista käy hieman viileämmin etäkoulua ja päiväkoti-ikäinen säheltää, kuten nyt neljävuotias parhaiten taitaa. Muistelen, että aloitimme lukemaan Sormuksen ritareita jo helmikuussa ja että lapsi pakkasi kirjan mukaansa, lähtiessään hiihtolomalla isovanhempiensa kanssa Vuokattiin. Se voi toisaalta olla että muistan väärin, mutta annan itselleni anteeksi, jos viime kevät ei täysin kirkkaana mielessäni välky. Joka tapauksessa aloitimme, tuolloin kolmasluokkalaisen ja 9 -vuotiaan lapsen kanssa projektin, joka on tätä kirjoittaessani siirtynyt kolmanteen osaan – Kuninkaan paluuseen.

Alku oli hankala. Päätimme heti alussa, että nimenomaan luen iltaisin ennen nukkumaanmenoa ja että emme kuuntele kirjaa/kirjoja, vaikka ne äänikirjoina löytyvätkin ja vaikka ne ilmestyisivät myös äänikirjapalveluihin suomeksi luettuna, kuten syksyllä 2020 sitten tapahtui. Lapsen äidille tuli myös tiettyjä sääntöjä tämän projektin suhteen, sillä tämä projekti olisi lapsen ja isän yhteinen. Toki äiti sai luvan lukea tai kuunnella kirjaa itsekseen, sillä tyyppi oli jotenkin onnistunut olemaan tämän klassikon lukematta. Samoihin aikoihin aloitti lapsi kuitenkin lukemaan/kuuntelemaan äitinsä kanssa Narnian tarinoita. Narnia veikin aluksi pidemmän korren näiden brittikirjailija-ystävysten, Tolkienin ja Lewisin kirjallisten kohokohtien välisessä taistossa. Lapsi kuunteli hienovaraisen kärsivällisesti kun isänsä luki hänelle iltaisin, mutta totesi aika alkuvaiheessa että eihän tässä nyt tapahdu mitään. Sana tylsä taidettiin mainita myös. Mustien ratsastajien ilmaantuessa, Pomppivan Ponin majatalon nurkkapöydästä tarinaan ”pomppaavan” samooja Konkarin ja viimeistään Rivendelliin saapumisen myötä, oli lapsi koko lailla tarinan vallassa. Morian kaivosten kohdalla luettu kulkeutui jo mukaan leikkeihin ja tuleviin joululahjatoiveisiin.

Kevät ja kesä kuluivat hitaan lukemisen parissa. Vasta koulujen taas elokuussa alettua, muodostui iltoihimme rytmi ja olen lueskellut iltaisin ennen nukkumaanmenoa lapselle sellaista vajaata 10 sivua kirjaa. Tahti on verkkainen, mutta pidän tästä hitaasta haltuunotosta tässä äänikirja-ajan suorittamiskeskeisyydessä. Kerran olemme poikenneet totutusta, kun poika jäi koulusta kotiin hieman kipeänä (ei koronaa) ja soitti minulle töihin, että saako kuunnella Kahta tornia. Tähän suostuin.

En aivan osannut odottaa mitä tuleman piti, kun tähän projektiin tempauduimme. Nyt Tarun ollessa viimeisessä kolmanneksessaan, on lapsen toiminnassa tapahtunut melkoisia muutoksia. Loppusyksystä kaveri alkoi piirtämään versioitaan tarinan keskeisistä hahmoista, kuten Gandalfista ja Aragornista. Hän toivoi joululahjaksi Gandalfin sauvaa ja Aragornin miekkaa. Nämä tilattiin maailman toiselta laidalta, kiitos kummitädin, ja ne saapuivat tammikuussa. Joululahjaksi lapsen äiti valmisti haltijaviitat, myös pikkuveljelle. Näin isoveli sai luontevasti veljensä mukaan mielikuvitusleikkeihin, joita Taru sormusten herrasta on vahvasti inspiroinut. Tammikuussa lapsi visioi myös lyhytelokuvan, jonka hänen kummitätinsä kuvasi ja äiti leikkasi. Legoista on rakennettu viime kuukausina niin Barad-dûria kuin Minas Tirithiä.

Joululahjaksi äiti taikoi haltijaviitat, joihin kirjattiin ote Sormuksen ritareista.

Taru sormusten herrasta on ottanut lapsen sen verran kokonaisvaltaisesti pauloihinsa, että loppuvuodesta 2020 hän kertoi haluavansa kasvattaa pitkät hiukset ja värjätä ne valkoisiksi. Miksiköhän? Aika ajoin luku-urakan edetessä lapsi on laittanut lempihahmojaan ”paremmuusjärjestykseen”. Gandalfin hahmo on ollut listausten kärjessä lähes alusta saakka. Gandalfin lisäksi kärkipaikasta on kilpaillut Aragorn, Gimli, Legolas ja Pippin, mutta Frodo ei ole ainakaan toistaiseksi päätynyt näiden listojen kärkisijoille. On myös kuultu sellaisia lausahduksia kuin, ”mun lempipahis on Saruman”. Nämä hahmot ovat sitten kulkeutuneet leikkeihin kuin myös pojan viisi vuotta nuoremman veljen sanavarastoon. Vaikka nuorimmaiselle ei olla tarinaa vielä luettu, ei hän ole voinut välttyä sen vaikutukselta. Viimeksi hän on legoista rakentanut mustalla hevosella ratsastavan mustan hahmon, Sauronin. Välipalapatukoita saatamme nimittää nykyisin lembasiksi, vaikka kuvittelemme haltialeivän olevan toki parempaa ja pitävän pidempään nälkää. Olemme kuunnelleet viime kuukausina Fellowship of the Ring soundtrack:ä ja etenkin Howard Shoren sävellyksistä Concerning Hobbits ja A Knife in the dark ovat olleet lapselle mieluisia.

Olen myös itse huomannut viihtyväni kirjan parissa. Luin Sormusten herran aikanaan melko myöhäisessä iässä, noin parikymppisenä ja toki kävin katsomassa Peter Jacksonin ohjaamat leffat tuolloin 2000-luvun alussa. Olemme lapsen kanssa sopineet, että kun kirjan ”osa” (Tolkien painotti, että Sormusten herra on yksi yhtenäinen tarina, ei trilogia) on saatu luettua niin sitten katsomme elokuvan ”lyhyemmän” version ja kun olemme saaneet koko Tarun luettua loppuun katsomme kaikki elokuvat pidennettyinä versioina. Nyt olemme katsoneet Sormuksen ritarit ja Kaksi tornia. Elokuvien kohdalla olen joutunut pohtimaan elokuville asetettuja ikärajoja. Lapseni ikä ei niihin kyllä millään muotoa yllä mutta olen kokenut, että suurta vahinkoa en ole päässyt aiheuttamaan, vaikka kaksi elokuvista olemmekin nyt katsoneet. Tai mistäs sitä vielä tietää. Tarkasti on lapsi bongannut elokuvien eroavaisuuksia alkuperäisteokseen verrattuna ja harmitellut joidenkin kirjan, hänen mielestään merkittävien kohtausten ja hahmojen poissaoloa, kuten Tom Bombadilin.

Sen verran Taru on tempaissut myös minut mukaansa, että kaivoin kirjahyllystä Humphrey Carpenterin Tolkien elämäkerran (1977) ja luin sen tammikuussa samalla kun ihmettelimme lapsen kanssa Kahden tornin viimeisiä lukuja. Carpenterin teos syvensi kyllä merkittävästi Tolkien tietämystäni, tai jos totta puhutaan, en minä paljoakaan John Ronald Reuelistä ennen Carpenterin kirjan lukemista tiennyt. Ehkä jotain kirjailijan kiinnostuksesta Kalevalaa kohtaan, sekä siitä että hän oli toiminut professorina Oxfordissa ja kuin myös hänen vakaumuksellisesta katolisesta kristillisyydestä, mutta paljoa muuta en. Karukosken Tolkien -elokuvaa en ole katsonut, enkä haltiakieli quenya tullut opetelleeksi, mutta koulussa olen rohjennut oppilaille joskus todeta, kenties hieman liioitellen, että ilman Kalevalaa ei ehkä olisi fantasiakirjallisuutta siinä muodossa kuin Tolkien oli sitä luomassa.

Carpenterin kirjan sivuilta paljastuu konservatiivinen brittimies ja jollain tapaa Tolkienin katolinen kristillisyys vaikutti Carpenterin esittelemänä naiivilta ja piirun verran ahdasmieliseltä näin 2020-luvun näkövinkkelistä. En kuitenkaan lähde tässä yhteydessä enempää tätä yhtä maailman luetuimmista kirjailijoista kritisoimaan, vaikka toki kritiikki Taru sormusten herran tiettyjä piirteitä kohtaan – kuten naisten vähäistä roolia teoksessa – on yhä perusteltua.

Lapsen hahmotelma Barad-dûr:sta.

Carpenterin Tolkien elämäkerran kiinnostavinta antia oli mielestäni juurikin Kalevalaa sivuavat kohdat. Carpenter, kuvatessaan Tolkienin ensimmäisen lukuvuoden päättymistä Oxfordissa ja odotusta, että täyttäisi 21 vuotta ja saisi viimein taas nähdä tulevaa vaimoaan Edithiä, kirjoittaa myös:

”Näihin aikoihin Tolkien löysi suomen kielen. Hän oli kaivannut tietoja Suomesta aina siitä alkaen, kun hän oli lukenut Kalevalan englanninkielisenä käännöksenä. Exeter Collegen kirjastosta hän löysi suomen kieliopin, jonka avulla hän kävi runojen alkuperäisen kielen kimppuun. Hän sanoi myöhemmin: ”Se oli kuin löytäisi kellarillisen laadultaan ja maultaan ihmeellistä ennen maistamatonta viiniä. Minä juovuin siitä.” Tolkien oppi suomea vain sen verran että pystyi puurtamaan läpi osan Kalevalasta alkukielellä. Suomen vaikutus hänen keksimiinsä kieliin oli silti perustavanlaatuinen ja merkittävä.”

Lainaus Carpenterin teoksen Loisto-pokkari version (2002) sivulta 70.

Tolkienin yhä vakuuttavaa klassikkoa on ollut ilo lukea. Merkityksellistä siitä on tehnyt se, miten lapsi on ottanut tarinan vastaan. On ollut hyvin mielenkiintoista, hämmentävää ja kiitollista nähdä, kuinka tämä klassinen tarina on vaikuttanut niin perustavanlaatuisesti lapseen. Vaikeaa on ollut tämän prosessin edetessä löytää perusteluita sille että lukemisella ja tarinoiden kuuntelemisella ei olisi merkitystä, tai että ne eivät kuulijaansa muokkaisi, arkea ja tässä tapauksessa lasten leikkejä ja sanavarastoa samalla rikastuttaen. Joidenkin tarinoiden kuuleminen voi muuttaa kuulijaansa peruuttamattomasti.

Vaikka Kuninkaan paluu on meillä edennyt nyt kuudennen kirjan toiseen lukuun Varjojen maa, voi olla että projekti Tolkien jatkuu vielä Sormusten herran päätyttyä. Lapsi kuunteli muutama viikko sitten Hobitin (1937) äänikirjana, vaikka tarkoitus oli lukea se Sormusten herran jälkeen. Alustavasti olemme pohtineet, että lukisimme seuraavaksi Silmarillionin (1977). Se olisi meille molemmille uusi tuttavuus. Tolkienin luomat maailmat kiehtovat sekä lasta että isää ja päädyimme tätä nälkää tyydyttämään ostamaan äskettäin John Garthin J.R.R. Tolkienin maailmat – Näin syntyi Keski-Maa (2020).

Jo lyhyt silmäily teokseen herätti kiinnostuksen:

”Äskettäin on esitetty, että Tolkien haltiat saivat vaikutteita siitä, mitä keskiajan skandinaavit uskoivat suomalaisista – samasta kansasta, jonka kieli innoitti Tolkienia luomaan quenyan. Skandinavian germaanit pitivät naapureitaan suomalaisia – tai kuten he sanoivat, kveenejä – haltioina ja noitina. Sanan muinais-englantilainen vastine cwénas, yksikkö cwén, esiintyy kuningas Alfredin selonteossa norjalaisen merenkävijän kanssa käydystä keskustelusta, tekstissä, jota Tolkien opinnoissaan tutki vuonna 1914. Andrew Higgins onkin esittänyt, että kielen nimen quenya ja sanan quendi ’haltiat’ lähtökohtana on cwén eli kvaen – ’suomalainen’, siis haltia.”

Lainaus Garthin teoksen suomennoksen (2021) sivulta 28.

Kiinnostus haltijoihin ja moniin muihin Taru sormusten herrasta esiin nouseviin kuvitteellisiin olentoihin, kuten vaikkapa eläviin puihin (entit ja etenkin puuparta) yhdistävät isää ja lasta. Kun lapsen mielikuvitus saa ravintoa, se ottaa kierroksia ja laajenee moneen suuntaan. Itselleni tämä nyt noin vuoden mittaiseksi venynyt lukuprojekti on ollut myös korona-ajan todellisuuspakoa, tuiki tarpeellista eskapismia. Eikä valitettavasti näytä siltä, että eskapismin tarve olisi ihan lähitulevaisuudessa vähenemässä.

Julkaistu by juhaniteras 0

Luettu vuosi 2020

Luettu vuosi 2020 tammikuusta kesäkuuhun.

Sellainen vuosi tällä kertaa. Kukapa osasi aavistaa tammikuun 1. päivä mitä tuleman pitää. Helmikuun lopussa vastasin vielä tyynesti eräälle pelokkaalle 9.-luokkalaiselle, että ei se korona tänne meille kauas Suomeen, että ihan voi olla rauhassa, kun nuori kyseli, että tuleeko se korona, että ei kai se tule…? Tulihan se ja muutti paljon, vei perusturvallisuuden tunteen, vavahdutti olemassaolon perustuksia, antoi aihetta elämän merkityksellisyyden pohdintaan – mihin olemme menossa ja mitä sitten tapahtuu? – ja osoitti ahneelle ihmistaimelle, kuinka mitättömän pieni mikrobi voi kyykyttää homo sapiensia ja pistää koko telluksen polvilleen.

Vuosi 2020 antoi riittävästi aihetta paeta kirjoihin. Maaliskuussa kun painettiin stoppia, keinovalikoimani, jolla tätä likipitäen kaiken mullistavaa pandemiaa lähdin selättämään, oli tuttu ja turvallinen – perhe, metsä ja kirjallisuus. Ensimmäinen kirja, joka vei ajatukseni koronasta paikoitellen kokonaan, oli Erno Paasilinnan matkareportaasi Kotiseuduilla ja vierailla mailla vuodelta 1988. En osaa tarkkaan sanoa mikä tässä kirjassa oli se tenho, joka toi jopa seesteisiä iltahetkiä absurdiksi muuttuneeseen reaalimaailmaan. Minulle oli joka tapauksessa toimivaa tehdä pakoa tähän palaan 80-luvun suomalaisena olemisen kulttuurihistoriaa, jonka E. Paasilinna eri puolille Suomea tekemien kuuden matkan aikana sanoin sekä muutamin valokuvin esiin nostaa.

Helmet-lukuhaasteen 2020 haastekohtiin tutustuin heti tuoreeltaan vuoden alussa. Ajattelin, että kokeillaan taas miten monen kohdan ehtisin täyttää, mutta niin, etten ottaisi itselleni tästä haasteesta tälläkään kertaa yöunia vievää stressitekijää. Näitä stressitekijöitä tämä vuosi toi sitten ihan riittämiin, niitä ei tarvinnut itselleen lisää keksiä. Olen seurannut Facebookin Helmet-lukuhaaste ryhmää melko säännöllisesti ja poiminut sieltä vinkkejä eri haastekohtiin. Olen perinteisesti myös taivastellut ihmisten lukunopeutta (ja kuuntelunopeutta). Miten kukaan pystyy! Helmi-maaliskuussa ilmaantuvat ensimmäiset ilmoitukset haasteen suorituksesta kielivät kyvystä ja taidosta ottaa nopeasti haltuun valtavan kasan kirjallisuutta. Tällaiseen tahtiin en itse kykene. Toki haasteen nopea suorittaminen voi kertoa myös siitä, että aikaa lukemiselle löytyy tai sitä aikaa osataan ottaa. Elämäntilanteita on niin monenlaisia. Helmet-lukuhaaste ei ole lukijoiden välinen kilpailu. Kilpailua toki saa käydä itsensä kanssa. Mutta missä määrin se on tarpeellista, jos ja kun lukeminen on se tärkein asia. Maaliskuun puolen välin jälkeen jätin haasteen ihmettelyn ja luin mitä mieli teki. Loppusyksystä katsoin kuitenkin tarkemmin, josko lukemani osuisivat haastekohtiin ja useathan niin tekivät.

Tämän verran ehdin ja olen ”suorituksestani” ylpeä. Tähdellä merkittyinä ne jotka säväyttivät jollain tavalla ja veivät perusjärkytysten äärelle.

Helmet-lukuhaaste 2020 (ei valmis, silti hyvä)

  • 1. Kirja on vanhempi kuin sinä: Arto Melleri: Ilmalaiva ”Italia” (Vuodelta 1979)
  • 2. Iloinen kirja: Veikko Huovinen: Hamsterit (Toiveikas talvimieli!)
  • 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti: Pitääkö olla huolissaan: Hotakainen, Kyrö & Nousiainen (Sarja toimii, vaan toimiiko kirja?)
  • 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä: Maria Pettersson: Historian jännät naiset (Kolme naista kannessa)
  • 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella: Erno Paasilinna – Tähänastisen elämäni kirjaimet
  • 7. Kirjassa rikotaan lakia: Laura Gustafsson: Korpisoturi
  • 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi: Frank Martela: Elämän tarkoitus (Puolisoni valitsi)
  • 9. Kirjassa kohdataan pelkoja: Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)
  • 12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera: Rosa Liksom: Everstinna ⭐️ (Heidi Herala everstinnana Helsingin kaupunginteatterissa 2019-)
  • 13. Kirjassa eksytään: Anni Kytömäki: Kultarinta ⭐️
  • 14. Urheiluun liittyvä kirja: Juhani Brander: Miehen kuolema ⭐️ (Lätkäjätkistä puhetta)
  • 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli: Tiina Piilola: Kalevalan naiset ⭐️
  • 17. Tutkijan kirjoittama kirja: Katriina Järvinen & Laura Kolbe: Sopivia ja sopimattomia – Lempi, luokka ja suomalainen parisuhde ⭐️
  • 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja: Sofi Oksanen: Stalinin lehmät (Bulimia)
  • 19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa: J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta – Sormuksen ritarit ⭐️ (10-vuotiaan lapseni kanssa)
  • 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja: Juha Kauppinen: Monimuotoisuus ⭐️
  • 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta: Arto Melleri: Rubiinisilmäinen pääkallosormus (”Sinä keväänä Kosken Voitto ja Förstin veljekset tekivät kansalaiskoulun puukäsityötunnilla lankusta sähkökitarat ja maalasivat ne punaisiksi…”)
  • 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja: Yann Martel: Piin elämä
  • 23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä: Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti
  • 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa: Antti Tuuri: Levoton mieli
  • 25. Kirjassa ollaan saarella: Rutger Bregman: Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa (Atan saari aitona Kärpästen herra -saarena)
  • 28. Tulevaisuudesta kertova kirja: Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen & Jenni Räinä: Metsä meidän jälkeemme ⭐️
  • 30. Kirjassa pelastetaan ihminen: Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö ⭐️
  • 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla: Erno Paasilinna: Kotiseudulla ja vierailla mailla ⭐️
  • 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa: Paolo Giordano: Tartunnan aikaan (Italia)
  • 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos: J.K. Rowling: Salaisuuksien kammio
  • 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana: Petri Tamminen: Meriromaani
  • 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa: John Steinbeck: Vihan hedelmät ⭐️ (Vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeinen yleismaailmallinen talouspula)
  • 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu: Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla
  • 39. Kirjassa lennetään: JP Koskinen: Tulisiipi ⭐️
  • 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja: Arto Paasilinna – Aatami ja Eeva (A.Paasilinna 1942-2018)
  • 42. Kirjassa on isovanhempia: Ulla Koskinen: Suomessa selviytymisen historiaa ⭐️
  • 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja: Colson Whitehead: Nickelin pojat ⭐️ Kirja on julkaistu Otavan kirjasto -sarjassa)
  • 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa: Tommi Liimatta: Rollo (Neiti N:n kirjeestä Tommille)
  • 45. Esikoiskirja: Silvia Hosseini: Pölyn ylistys
  • 46. Kirjassa on sauna: Petri Tamminen: Piiloutujan maa
  • 47.-48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet: Juice puhuu – Kootut muistelmat vol. 1 & vol. 2
  • 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja: Jarkko Martikainen: Lihavia luurankoja
  • 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti (Luotan siihen, että joku Suomen kirjastolaitoksen henkilökunnasta tätä on jollekin suositellut!)

Näiden lisäksi olen lukenut taikka kuunnellut myös seuraavat teokset:

  • Antti Tuuri: Lähikuvassa Erno Paasilinna
  • Jouni Tikkanen: Lauma: 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa ⭐️
  • Caroline Criado Pérez: Näkymättömät naiset : näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille ⭐️
  • Antti Nylén: Kolme pyhää ⭐️
  • Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla
  • Sirpa Kähkönen: Muistoruoho (Kähkösen viimeisessä tehtiin ehkä ruokaa ja leivottiin, mutta en kyllä enää muista, koska kirjan kuuntelin helmikuussa. Voi siis olla, että menisi kohtaan 41.)
  • Jaana Kanninen & Kukka Ranta: Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta ⭐️ (Kirjassa on äänessä useat saamelaiset, muuta Kanninen ja Ranta eivät ole saamelaisia.)
  • Juha Hurme: Suomi ⭐️
  • Antti Heikkinen: Kallio-poika – Peilikuvassa Kalle Päätalo
  • Minna Canth: Kauppa-Lopo
  • Marko Annala: Väristyskirja

Tällä hetkellä on luvussa, muutamaa juttua vaille valmiina, Pentti Haanpään parhaat, jonka pokkariversion kannessa Riku Rantala toteaa Haanpään parhaiden olevan hänen kirjansa autiolle saarelle (36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja). Kuuntelen myös parhaillaan A.W Yrjänän Joonaanmäen valaita (27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani). Molemmat teokset on tarkoitus viedä loppuun ennen vuoden vaihdetta.

Niin kuin varmasti monilla, ovat äänikirjat ottaneet vahvasti paikkansa minunkin kirjallisuuden kuluttamisessa. Äänikirjoja on tullut kuunneltu viimeisin neljän vuoden aikana vuosi vuodelta enemmän. Tällä kertaa kuuntelin kokonaisuudessaan lähemmäs 20 kirjaa. Vaikka pääsääntöisesti kuuntelinkin nuo parisenkymmentä kirjaa, osaa niistä myös luin. Olen huomannut tarvitsevani myös sen fyysinen teoksen, joten jos työmatkoilla oli kirja kuulolla, niin illalla nukkumaan mennessä saatoin lukea sitä samaa teosta, jota aiemmin päivällä kuuntelin äänikirjana. Kuten useat kirjallisuuden parissa työskentelevät ovat todenneet (esim. kirjailija Laura Lindstedt ja kriitikko Antti Majander) kaikki kirjat eivät toimi äänikirjoina, vaan ne tarvitsevat fyysinen (perinteisen) muodon. Olen kyllä hyvin pitkälti samaa mieltä ja esimerkiksi Anni Kytömäen Kultarinta vaati minulla sen, että otan itse lukemana haltuun sen, minkä kuunnellessa saatoin menettää. Yksi mainio esimerkki tähän keskusteluun on Jarkko Martikaisen syksyllä julkaistu Lihavia luurankoja jota sekä kuuntelin että luin. Kuuntelussa – lukijana itse taitelija Martikainen – on omat ansionsa. Se lukee, joka on myös kirjoittanut, mutta fyysisessä teoksessa ollaan silti kilometrejä edellä äänikirjaa, koska tällaiselle YUP & Jarkko Martikais -fanille Lihavia luurankoja teoksen vaikuttavat ja tekstejä uusiin ulottuvuuksiin vievät Ilkka Vuojalan piirrokset eivät jostain kumman syystä välity vain kuuloaistin kautta. Tämän ovat kirjailijat ja kustantajat varmasti jo hoksanneet. Lisätään kuvia kirjojen kansien väliin. Tällaisesta teoksesta sopii esimerkiksi myös Tommi Liimatan hämmentävä Rollo.

Jos näistä lukemista ja kuuntelemistani kirjoista pitäisi joitain suositella niin seuraavat teokset olisivat vahvoilla: Rosa Liksomin Everstinna (lähes täydellinen), Silvia Hosseinin Pölyn ylistys (vahva esikoinen), Juhani Branderin Miehen kuolema (pätevä keskustelunavaus), Jokiranta & Co:n Metsä meidän jälkeemme (ei syyttä Finlandialla palkittu), Antti Nylénin Kolme pyhää (hieman toisenlaista Nyléniä), Carolinen Criado Perezin Näkymättömät naiset (todella tarpeellinen teos), Arto Mellerin Rubiinisilmäinen pääkallosormus (oma henkilökohtainen suosikki jo vuosien ajan), Katriina Järvisen & Laura Kolben Sopivia ja sopimattomia (mielenkiintoinen, sivistävä), Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti (ankeriaat ovat tämän kirjan jälkeen monin verroin kiinnostavampia), Ulla Koskisen Suomessa selviytymisen historiaa (ilo kuunnella ja oppia), JP Koskisen Tulisiipi (upea tarina), Rutger Bregmanin Hyvän historia (lohdullinen, tarpeellinen & kiehtova), Juha Hurmeen Suomi (Hurme on poikkeusyksilö), Tiina Piilolan Kalevalan naiset (vuoden parhaita lukukokemuksia), Colson Whiteheadin Nickelin pojat (raadollinen ja kuumottava USA:n presidentinvaalien yhteydessä kuunneltuna), John Steinbeckin Vihan hedelmät (klassikko ansaitusti), Veikko Huovisen Hamsterit (hauska ja iloinen) ja Anni Kytömäen Kultarinta (hitaasti käynnistyvä, mutta uljaasti kehittyvä, koskettava tarina) sekä myös blogiini aiemmin kirjoittamistani kirjoista ehdottomasti Juha Kauppisen Monimuotoisuus ja Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö, Jaana Kannisen & Kukka Rannan Vastatuuleen sekä jo mainittu Jarkko Martikaisen Lihavia luurankoja. Tämä ei toki tarkoita, että muut lukemani/kuuntelemani kirjat olisivat jotenkin läpeensä huonoja tai sellaisia joita en missään nimessä kenellekään suosittelisi, vaan tuossa listassa oli kenties ne jotka herättivät ajatuksia, lisäsivät ymmärrystä maailmasta ja ihmisistä ja toivat järjen valoa tähän visakoivuiseen kalloon.

Jonkun verran tuli tänäkin vuonna luettua kirjoja, joita en loppuun asti saanut vietyä. Toukokuussa Risto Isomäen Mitä koronapandemian jälkeen jäi äänikirjana kesken, kun huomasin olevani vielä valmistautumaton ottamaan vastaan tietoa mahdollisista uusista vakavista pandemioista ja hälyttävästä antibioottiresistenssin vaarasta. Koronakevään myrskyjen moukaroima psyykkinen ihoni oli vielä turhan ohut. Tästäkin syystä tänä vuonna lukemissa/kuuntelemissani kirjoissa on jonkun verran kevyempää tavaraa, vaikka toki sinne ahdistavaakin mukaan on kulkeutunut. Syksyllä kesken jäi Roselius & Silvennoisen Villi itä – Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros. Ehkä sen loppuun saatan ensi vuoden puolella, kuten myös Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus – teoksen.

Minulle on vaikeaa jättää teoksia kesken, vaikka ymmärrän hyvin sen ajatuksen, että elämä on liian lyhyt siihen, että lukee huonoja kirjoja. Jos ei lähde, niin sitten ei lähde. Tämä äänikirjan vallankumous luo pohjaa juurikin tällaiselle ajatusleikille. On helppo jättää kesken ja ”huonot” kirjat voi myös kuunnella nopeasti. Mitä jää sillon mieleen kun Pirjo Heikkilä papattaa lukunopeudella 2.0? Jääkö oivaltavat ajatukset kalloon kehää kiertämään ja ilmi saapumatta, kun on kiire saada nimi listaan? Mitä jos kirjan ”hyvyys” valkeneekin vasta kun kirja on edennyt pidemmälle kuin 20 % näytöllä? Itse syyllistyn tähän ilman muuta. Katselen, että kuinka monta prosenttia on tullut jo kuunneltua, kuinka paljon on jäljellä siihen, että voi aloittaa uuden? Ikään kuin tämä olisi kiinni siitä, että edellinen kirja on yhä kesken. Olen sen tyyppinen hahmo, että lukuhaasteesta tulee minulle helposti suorittamista, joka kummittelee lukemisen (ja kuuntelemisen) taustalla. Luon siis niitä stressitekijöitä itselleni lisää kuitenkin.

Pari vuotta olen listannut lukemiani teoksia goodreadsiin. Tammikuussa laadin haasteekseni selättää 40 kaunokirjallista teosta, mutta ylitin itseni ja sain kasaan 50 kirjaa, jotka goodreadsista löytyvät. Lyhin luettu teos oli Mellerin runokirja Ilmalaiva ”Italia” 47 sivun pituudella ja pisin Liimatan tiiliskivi Rollo 749 sivullaan. Keskiarvo kirjojen pituudelle oli 306 sivua ja ilmeisesti viihdyin lukemieni/kuuntelemieni kirjojen parissa, sillä kovin suopeasti annoin niille tähtiä – keskiarvolla 3,9/5. Ensi vuoden haasteeksi asetan 45 teosta.

Iloa ja valoa kaikille haastevuoteen 2021!

Luettu vuosi 2020 heinäkuusta joulukuuhun.
Julkaistu by juhaniteras 0

Jarkko Martikainen – Lihavia luurankoja

On elokuun ensimmäinen viikonloppu. Olen ystävieni kanssa merkittävällä retkellä. Istumme hiekkakentällä ja ihmettelemme mennyttä kesää, pian alkavaa koulua, musiikkia, yleistä hälinää ja nuoruutta – kaikkea sitä mitä nyt varttia vaille 18-vuotiaat tuppaavat ihmetellä. Sitten korviini kantautuu säveliä, vänkiä ja mukaansatempaavia. Mitäs, mitäs tämä on?

On vuosi 1998 ja meitä on tuolla hiekkakentällä muutama muukin ihmettelemässä. Helsingin Sanomien 3.8.1998 päivätyssä uutisessa kerrotaan, että:

”Vantaan Korson urheilukentän hornankattilaan saapui viime vuoden tapaan lähes 35 000 nuorta kuuntelemaan Suomen ykkösartisteja. Ahtaan paikan kammoa poteville urheilukenttä ei sunnuntaina ollut oikea paikka. Päälavan lähituntumaan pääseminen vaati pitkää pinnaa, sillä kääntyminenkin oli paikoittain yleisömeressä vaikeaa.”

Vuosi 1998 oli Ankkarockin historian kulminaatiopiste. Seuraavana kesänä tapahtumaan myytiin päivälippuja 60 markalla ja kävijämäärää rajoitettiin. Vaan se kesä 1998! Tuona kadonneen nuoruuden usvaiseen autereeseen kietoutuneena elokuun viikonloppuna Korson urheilukentälle oli pakkautunut joidenkin aikalaisarvioiden mukaan 50 000, mahdollisesti jopa 70 000 ihmistä. Aikalaisarviot tuppaavat liioitella, mutta kyllä siellä ihmistä oli liikkeellä. Siellä oli kaikki.

Kaveriporukkamme matkaan oli lyöttäytynyt myös natiiveja, kaksi Korson kasvattia ja kesän 98 uusia tuttavuuksia. Toisen muistan vielä nimeltä. Katja, missähän lienet nyt… Olimme suunnistaneet Korsoon, ehkä HIM:ä tai Ismo Alanko Säätiötä kuuntelemaan, en enää muista tarkkaa motiiviamme, tai sitten Korson matkamme syynä oli vain se mikä monilla muillakin, tapahtuma oli ilmainen ja siellä esiintyi hyviä bändejä ja se, että sinne meni kaikki.

Muistelen, ja vaikka tiedän että muisti voi pettää, että tuona elokuun alun sunnuntaina, kesäloman viimeisinä hetkinä, kuulin tai nimenomaan kuuntelin ensimmäistä kertaa yhtyettä nimeltä YUP. Olin tietoinen tällaisesta joukkiosta. Paria vuotta aiemmin, todennäköisesti Yövieraat -levyn myötä, oli bändi ilmestynyt, jostain hyvin merkillisestä syystä, Lohjan Harjulaan keikalle. Itse en keikalle asti ollut päässyt, mutta muistan että olimme kaverieni kanssa ylittäneet itsemme ja pyöräilleet kodeistamme kaukaa Virkkalasta Lohjalle (matkaa n.6km) ja tulleet katsomaan miten nuoriso viikonloppuisin kaupungissa temmeltää ja päätyneet luuhaamaan Harjulan pihalle. Minulle tämä oli ensimmäinen kerta, kun uskaltauduin viikonloppuiltana ulos kodin taikapiiristä. Haparoivia askelia. Muistan hämärästi YUP:n keikkamainoksen ja siihen isketyn, mielestäni hävyttömän halvan lipun hinnan, 10mk.

Korson kokemusten siivittämänä YUP oli rekisteröitynyt mieleeni nyt vahvemmin, kun tuon paria vuotta aiemman Harjula -kokemuksen myötä. Meni kuitenkin vielä vuosi ja kesään 1999 asti, kun ostin ensimmäisen YUP -levyn. Levy oli Yövieraat ja siitä muodostui, kuten arvata saattaa, minulle se tärkein yhtyeen levyistä. Samana kesänä saimme vieraita Kajaanista, kun serkkuni perheineen ilmestyivät kyläilemään luoksemme. Jarkko Martikaisen Kainuu -ulottuvuus selveni vasta myöhemmin, mutta koen tämän yhteyden faniksi kasvamisen tarinassa tärkeäksi. Serkku oli etelänreissun kunniaksi käynyt levykaupoilla ja yksi ostetuista levyistä oli Me viihdytämme teitä -ep. Tältä mainiolta tekeleeltä löytyy myös yksi YUP -suosikkini – Lihavia luurankoja, joka on myös Jarkko Martikaisen elokuussa 2020 julkaistun 50-vuotisjuhlakirjan nimi.

Kirjan lukeminen oli täynnä hyviä hetkiä. Tarinat biisien taustalla poikkeuksetta kiehtovia. Laulujen lyriikat kuljettivat muistoja mukanaan ja Lihavia luurankoja -teoksen lukemisesta muodostui paikoitellen melko tunteellinen prosessi. Luettu palautti esiin koettua. Vuosikymmenten takaisia hetkiä lukion hämmennyksen vuosilta ja sitä seurannutta itsenäistymisen prosessia Helsingissä, yliopistoa, menneitä ihmissuhteita, joihin kaikkiin on kiinnittynyt useita YUP:n kappaleita, sekä myös keikkoja, niin festareilla kuin klubeillakin, joissa pääsin seuraamaan YUP:ta ja Martikaista soolona. Toki tarinat biisien taustalla olisivat saaneet olla paikoin laajempiakin mitaltaan. Ja vaikka jotkut itselle tärkeät biisit puuttuvat kirjasta, ymmärrettävää on, että rajausta on Martikaisen täytynyt tehdä. Kokonaisuus on jo nyt melkoinen ja fyysinen teos paksu ja painava monella tapaa. Martikaisen tekstit, joista erityisen tärkeiksi voisin nimetä vuoden 2001 Lauluja metsästä -levyn päätösraidan Nyrkkeilijän, sekä vuoden 1999 Normaalien maihinnousun niin ikään päättävän Kaikki on hyvin – ovat saaneet Lihavia luurankoja kirjassa arvoisensa kuvituksen. Ilkka Vuojalan piirrokset ovat ilmiömäisiä ja sopivat Jarkon tekstien yhteyteen riipaisevan hyvin. Martikaisen omat piirrokset jäävät Vuojalan teosten varjoon ja se lienee tarkoituskin. Kirjan äänikirja versio häviää, vaikka Martikaista on kyllä ilo myös kuunnella, itse fyysiselle kirjalle. Äänikirja ei näytä meille Vuojalan hienoja piirroksia.

Lähes 100 lauluun mahtuu paljon elämää, mutta myös elämän loppumista. En tiennyt sitä, että Martikainen koki niin valtavan tragedian hieman yli 20-vuotiaana. Se on väistämättä kasvattanut varjoa taiteilijan tuotannon taustalle. Kuolemaan on Martikainen saanut myös isänsä patologin työn kautta kosketusta pienestä pitäen. Kuolema ja suhde tuohon suureen kykyjenetsijään tulee Martikaisen sanataiteessa esiin tavan takaa. Kenties tausta patologin lapsena ja nuoruuden korkeassa keväässä kohdattu tragedia on myös tehnyt tuosta suhteesta terveemmän kuin monella muulla.

Yksi mieleenpainuvimmista keikkakokemuksista ja kohtaamisista tapahtui Hämeenlinnan Suisto-klubilla, kun Martikaisen ja Luotettujen miesten keikan jälkeen menimme kaverin kanssa jututtamaan Jarkkoa ja tulin tälle kertoneeksi, että olimme, tuolloin 4-vuotiaan esikoispoikani kanssa, diggailleet kovasti Koirien taivas levyn nimiraitaa. Taiteilija piirsi tervehdyksen ja puumerkkinsä kansilehden sivuille.

Kun YUP:n, Jarkko Martikaisen soolo sekä Luotetun miehet -tuotantoa on vuosien varrella tullut kuunneltua ja ajoittain varsin merkittäviä määriä, on minun vaikea lukea laulujen sanoituksia ilman, että kappaleiden melodia lähtee tekstiä kuljettamaan. Biisit ovat varsin tuttuja siis. Joku ystävällinen sielu on koostanut Spotify:n soittolistan nimeltä Lihavia luurankoja ja sitä kuuntelin lukemisen ohessa. Luin kirjaa ihan fyysisenä kappaleena, mutta kuuntelin välillä sitä myös itse taiteilijan lukemana äänikirjana. Tämä toi prosessiin syvyyttä. Jarkon ääntä oli turvallista kuunnella. Kaivoin myös ihan niitä fyysisiä levyjä esille. Vuoden 2001 Lauluja metsästä levystä saakka olen ostanut, paria poikkeusta lukuun ottamatta, kaikki YUP:n ja Martikais Jarkon hengentuotteet heti tuoreeltaan. Taso on ollut pääsääntöisesti korkea, joskin niiden tiettyjen kultakimpaleiden tähtimerkkeihin ei olla aina sentään ylletty. Näiksi kultakimpaleiksi miellän jo aiemmin mainitun Yövieraat (1996) -levyn, sekä Normaalien maihinnousun (1999), Mierolaisen (2004), Rakkauden (2006) ja Koirien taivaan (2014). Nämä lienee myös tekijälle mieluisia, sillä kyseisistä levyistä Lihavien luurankojen liki 100 laulutekstin joukkoon on päässyt 31.

En sitten tiedä voiko tätä teosta suositella niille, joille YUP:n ja Jarkko Martikaisen tuotanto ei ole tuttua. Lihavia luurankoja antaa toisaalta paljon Martikaisen sävellys ja -sanoitus työstä vuosien varrella iloa ja inspiraatiota saaneille. Itse kuulun tähän joukkoon. Jos jotain moitetta haluaa esiin nostaa, on se moite puhtaan subjektiivinen. Mielestäni Martikainen suotta väheksyy YUP:n viimeiseksi jäänyttä teosta Vapauden kaupungit (2008) ja hyväksyy siltä kirjan sivuille vain yhden kappaleen. Minulle levy on tärkeä ja sisältää useita hienoja kappaleita.

Tuosta 22-vuoden takaisesta hetkestä vantaalaisen urheilukentän ”hornankattilassa” alkanut taival kuulijana, fanina ja arvostajana jatkuu. Martikaisen ja Luotettujen miehien kuukausi takaperin julkaistu Ystävien taloissa on oikein mainio levy.

Niin ja se sävel, joka Korson Ankkarockissa herätti 17-kesäisen itseni huomion sisälsi seuraavanlaisen kertosäkeen:

”Oi äiti Maa,
jos voisin routaiseen rintaasi pään upottaa,
tyytyisin vähään. Lupaisin: ”Tähän jäädä voin, onneni teen.” Mutta tuuliajolla avaruuden jolla harhailee.”

  • Tekijä: Jarkko Martikainen
  • Teos: Lihavia luurankoja – Laulujen sanat ja tarinat
  • Julkaisuvuosi: 2020
  • Sivumäärä: 380
  • Kirjan sijainti: Oma hylly & Suomalainen plus e- ja äänikirjapalvelu
  • Arvio: 4/5
Julkaistu by juhaniteras 1

Kukka Ranta & Jaana Kanninen – VASTATUULEEN: Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta

Kun Pirkka-Pekka Petelius pyysi viime syksynä saamelaisilta anteeksi 1980- ja 90-luvuilla esitettyjen tv-sarjojen saamelaisia loukkaavia sketsejään somekansalta petti peräventtiili. Paljon oli niitä, jotka kummastelivat Peteliuksen anteeksipyyntöä ja niitä jotka pitivät sitä naurettavana. Nyt oltiin ylitetty jokin raja. Pyytää nyt vanhoja anteeksi. Oli toki myös niitä, jotka ymmärsivät Peteliusta. Niitä, jotka kokivat että ihminen voi kasvaa, ja että on ihan ymmärrettävää katua tekojaan, kun ymmärrystä ja kenties viisauttakin karttuu iän myötä.

Kun vuoden 1988 syksyllä aloitin peruskoulun ensimmäisen luokan, eräs luokkatoverini asteli muutamien muiden äitiensä kyljissä jännitystä nyyhkivien luokkatovereiden ohitse leppoisasti lauleskellen ”nunnuka nunnuka lailaa lailaa”. Oliko siinä jotain pahaa? Tiesikö tämä seisemänvuotias esittävänsä räikeän stereotyyppistä kuvaa erään suomalaisen vähemmistön ihmisistä? No ei tiennyt ja juuri tämä on tässä ongelma.

Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan esittämien saamelaishahmojen ”läpät” olivat puhkaisseet laajan kansankerroksen. Vuonna 1988 ei meidän olohuoneen puupaneloidusta televisiosta montaa kanavaa näkynyt. Kai se oli silloin ihan ok, että lapset katselivat Peteliuksen ja Kallialan esittämää viihdettä. Hymyhuulia ja Pulttiboissia muistan katselleeni itsekin, olinhan jo ainakin 7 vuotta. En tiedä näyttäisinkö vastaavaa huumoria omille lapsilleni, mutta kenties ajan henki oli sellainen, että ei sitä niin mietitty mitä sieltä televisiosta tulee ja saako niitä lapset katsella. Toisaalta mietitäänkö tänä päivänä yhtään sen enempää?

Niin minkälaista viihdettä? Aake Kallialan Helsingin Sanomiin kesällä (25.7.20) antaman haastattelun mukaan tuo viihde ei aina täysin validia kamaa ollut. Pari lainausta HS:n jutusta: ”no okei…, ehkä se laatu ei ollut ihan parasta aina.”, ”Osahan on ihan täyttä paskaa.” Tätä ajoittaista paskaa me ensimmäiselle luokalle astelleet ihmistaimet katselimme ja siinä sivussa opimme, että lapinäijät ovat tietynlaisia. Tästä esimerkistä tuli monelle normi.

Jaana Kannisen ja Kukka Rannan Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta -teoksen soisin lukevan kaikkien niiden, jotka pitivät Peteliuksen anteeksipyyntöä turhana. Etenkin Kannisen kirjoittama luku Kalmistojen kaivelua ja kallonmittausta tai Kukka Rannan kirjoittama Kaukana kotoa kuvaavat kylmäävästi saamelaisten aivan lähihistoriassamme kohtaamaa kyykyttämistä. Jos anteeksipyyntö oli mielestäsi liioittelua, suosittelen lukemaan edellä mainitut luvut. Vastatuuleen julkaistiin lokakuussa 2019. Peteliuksen anteeksipyyntö aiheutti usean sosiaalisen median kaikentietävän kuoron jäsenen mielissä kuohuntaa vastaavasti marraskuun lopussa. Ylen uutinen Peteliuksen anteeksipyynnöstä on julkaistu 21.11.2019.

Kenties Petelius oli lukenut Jaana Kannisen ja Kukka Rannan teoksen. Kenties hän oli tutustunut Vastatuuleen kirjassa esiintyvään sisäministeri Maria Ohisalon avustaja Petra Laitiin, joka on Suomen saamelaiset ry.n puheenjohtaja ja aktivisti Ellos Deatnu -ryhmässä. Ehkä, en tiedä. Tämä on vain heikko oletus. Mutta jos näin on käynyt, tarjoaisi tämä oivan esimerkin siitä, että tutustumalla ihmiseen, joka edustaa jotain muuta – tässä tapauksessa valtavirrasta poikkeavaa, suomalaisen vähemmistön edustajaa – ennakkokäsitykset tuosta ihmisestä ja siitä mitä hän edustaa saattavat muuttua ja omat menneisyyden ajatusmallit ja teot näyttäytyä uudessa valossa. Tämä on tietenkin omaa tulkintaani, mutta en pidä mahdottomana sitä, että näin olisi voinut käydä.

”Vielä 1950-luvulla saamelaislapset lukivat oppikirjasta, kuinka pieni keltanaamainen lappalainen oli osa sukupuuttoon kuolevaa kansaa. 1960-luvulla maantiedon oppikirjassa puolestaan kerrottiin, että lappalaisia on vähän ja että he elävät poronhoidosta. Kirjassa oli vanhan saamelaisen miehen kuva, ja kuvatekstissä luki, että lappalaisilla on korkeat poskipäät ja vinot silmät. Vieressä koreili Miss suomi ja Universumi Armi Kuusela; kuvan yhteydessä todettiin, kuinka suomalaiset ovat vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä.”

Ote luvusta Kaukana kotoa s.149

Minulle Vastatuuleen oli joukko mieltä kuohuttavia oppitunteja, joiden parissa koin kiinnostusta, alakuloa, hämmennystä ja monia muita tunteita. Joidenkin oppituntien parissa kylmäsi ja ahdisti, toisten parissa vitutti. Moni oppitunnin hetki oli läpeensä kiehtova ja aiempia käsityksiäni saamelaisista ja saamelaisuudesta avartava. Oppitunteja piti Kukka Ranta ja Jaana Kanninen, jotka olivat tehneet työnsä ehdottomasti hyvin. Apunaan heillä oli johdannon tekstiä mukaillen ”saamelaisten tuottamaa tietoa aina, kun se on ollut mahdollista.” Muodostuuko tämä ongelmaksi? Varmasti, jos niin sen haluaa tekevän. Kukka Ranta ja Jaana Kanninen eivät ole itse saamelaisia. He antavat teoksessaan äänen saamelaisille. Muutama vuosi sitten luin äitinsä puolelta saamelaisen professori Veli-Pekka Lehtolan teoksen Saamelaiskiista – Sortaako suomi alkuperäiskansaa? (2015). Koin saavani perusteltua tietoa saamelaiskiistasta. Kumpi tässä oli painavampi kriteeri, se että kirjoittaja on saamelainen vai se, että hän on professori? Itse haluan lukea ja kuulla alkuperäiskansan menneisyydestä, nykyhetkestä, tavoista, kielestä, kulttuurista yms. mieluusti juuri tuon alkuperäiskansan edustajalta. Toki tiedostaen, että minä en ole oikea henkilö kertomaan, kuka on saamelainen. Tähän kysymykseen tarjoaa näkökulmia Vastatuuleen -teoksessa Kukka Rannan kirjoittama luku Mitä on saamelaisuus? Kuka saa siis kutsua itseään saamelaiseksi ja millä perustein?

Saamelaiskäräjälakia jos haluaa vilkaista, se löytyy linkin takaa: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1995/19950974#L1P3

Tämän voi ajatella myös näin: Osaako joku muu kuin suomalainen kertoa suomalaiselle paremmin miten se suomalainen elää, mikä on heille tärkeää, miten he kokevat historiansa, miten he suomalaisuutensa määrittelevät, miten he pukeutuvat (näitä kysymyksiä voi esittää lukuisia)? On toki tarpeellista, että joku ulkopuolinen, siitä kulttuurista mistä kirjoittaa täysin irrallaan oleva henkilö esittää näkökulmia tarkkailtavasta kohteesta. Näin antropologit ymmärtääkseni toimivat. Katsovat ulkopuolelta kohdettaan. Mutta osaako ruotsalainen kertoa paremmin millainen on suomalainen? Tai miten suomalaisen kuuluisi elää? Tai kuka saa kutsua itseään suomalaiseksi? Antropologeilla on ennakko-oletuksensa ja esiymmärryksensä, niin kuin meillä ihmisillä on. Mieli täysin tyhjänä tauluna ketään ei voi katsoa. Siksi minullakin mielen pohjalla on lauleskellut vuosikymmeniä parivaljakko Kalliala & Petelius. Aivan varmasti olen ainoa.

Opetan yläkoulussa uskontoa- ja historiaa. Molemmissa aineissa pystyn vaivatta nostamaan opetuksessa esiin perustietoa saamelaisista. Se, että teenkö sitä tarpeeksi on hyvä kysymys. Välillä tuntuu, että en. Saamelaisten kansallispäivänä aamunavausvuorossa oleva opettaja saattaa pitää informatiivisen selonteon saamelaisista. Niin on käynyt ehkä pari kertaa vajaan kymmenen vuoden aikana. Kun kysyn maailmanuskontojen kurssilla, yleensä siis 7.-luokkalaisilta, mikä on ainoa Euroopan unionin alueella asuva virallinen alkuperäiskansa, ei kovin moni käsi nouse ylös. Jos jatkan ja kysyn, mitä vähemmistökieliä Suomessa on, niin osaavatko vastata, että inarinsaame, koltansaame ja pohjoissaame? Ehkä olen tässä nyt epäreilu, sillä kuinka moni aikuinen osaa vastata samaan kysymykseen oikein?

Yhteiskuntaopin opettajia OPS velvoittaa kertomaan suomalaisista vähemmistöistä. Tässä yhteydessä he soittavat kenties Ailu Vallea ja kertovat vaikkapa Niillas Holmbergista, ehkä jopa Suohpanterrorista. Helposti saamelaisuuden laajempi käsittely jää vähäiseksi sen perinteisen syyn takia: on niin paljon asioita, mitä pitäisi käsitellä, että ei vaan yksinkertaisesti ehdi. Itse olen tähän samaan sortunut ja ikään kuin omantunnon kolkuttamista vaientaakseni soittanut, olevinaan asiantuntevasti, muutamia kertoja oppilaille ASA:n Suomi takaisin saamelaisille -kappaletta:

”kansaa koitettu sulauttaa tappamalla
venäläisen, ruotsalaisen, tanskalaisen tapparalla!”

Vastatuuleen teoksen luettuani koen, että tiedän nyt enemmän saamelaisista ja saamelaisuudesta. Edelleen tietoni on vajavaista. Minun on kuitenkin entistä vaikeampi pitää Peteliuksen anteeksipyyntöä turhana. Vaikea minun on myöskään asettua puoltamaan esimerkiksi Jouni Kitin, joka kirjoitti pääosin erittäin kriittisen arvion Kannisen ja Rannan teoksesta tai kansanedustaja Mikko Kärnän näkökantoja saamelaisuudesta. Kysymys saamelaisuuden määritelmästä ja oikeuksista on kaikkea muuta kuin helposti ratkaistavissa. Kukka Rannan ja Jaana Kannisen Vastatuuleen pyrkii paikkaamaan sitä valtavaa aukkoa, joka minun kaltaisillani kantasuomalaisilla on. Voi olla hyvinkin niin, että me emme tiedä saamelaisista juuri mitään. Sen verran uskon itse tietäväni, että Suomen valtion olisi korkea aika vihdoin vahvistaa YK:n kansainvälisen työjärjestö ILO:n sopimus nro 169 alkuperäiskansojen ja heimokansojen oikeuksista.

”Helsingin yliopiston anatomian laitoksen assistentti Pauli Kajanoja mittasi saamelaisten kalloja vielä 1970-luvulla välineillä, jotka ovat peräisin 1920-luvun fyysisen antropologian tutkimuksista”

Ote luvusta Kalmistojen kaivelua ja kallonmittausta

s. 139 ja kuvaliite

Julkaistu by juhaniteras 1